Eila Jaatinen kuvaa lämmöllä itsemurhan tehnyttä poikaansa.
Kirjoja kuolemasta ja surusta
Äidin suru
Eila Jaatinen: Äläkä sure, Sakari. Katharos 2009.
Eila Jaatisen kirjassa surraan ja muistellaan itsemurhan tehnyttä lasta. Äiti kuvaa lämmöllä omaa poikaansa, tämän vaikeita varhaisvuosia astmaatikkona, koulukiusaushistoriaa, mutta myös iloa ja viisautta, jota poika perheeseen toi.
Kirjasta välittyvät myös äidin ahdistus ja syyllisyys siitä, ettei hän havahtunut ajoissa sulkeutuneen pojan murheeseen. Äiti pohtii poikansa ongelmia omaa taustaansa vasten ja toteaa: "Yksinäisyys periytyy." Hän myös puhuttelee poikaansa: "Näitkö sinäkin kasvottoman, sietämättömän olemassaolon rujon tuijotuksen heti herättyäsi, joka aamu?"
Kirja on runollinen ja silti konkreettinen ja aiheen raskaudesta huolimatta helppolukuinen. Jaatisella on koko pojan elämänhistoria purettavana. Sitä hän on höystänyt pojan kuoleman jälkeisiä tunnelmia kuvaavilla runoilla, joita on ehkä liiankin kanssa. Olennaisin anti löytyy kuitenkin kertovista teksteistä.
Tietynlainen toiveikkuus ja elämänmyönteisyys kantavat tunnelmaa huolimatta synkistä hetkistä: äidin on luonnostaan oltava elämän puolella. Niinpä hän voi kiihkotta todeta: "Kaikessa elämässä pinnan alla, sub limen, on suru. Suru on kaikkein olennaisin ja luonnollisin asia täällä."
Elämästä kirjoittaminen lohduttaa, muistot jatkavat elämää paperilla ja kirjoittajan mielessä. Vaikka Sakari-pojalla oli tieteellinen maailmankuva, äiti kuitenkin "uskomusten, varjojen, tarinoiden" maailman edustajana uskoo Jumalaan, toivoo ja rakastaa.
Kristina Svensson
Matka valoa päin
C. S. Lewis: Muistiinpanoja surun ajalta.
Kirjapaja 2009.
C. S. Lewis on tunnettu kristillinen ajattelija ja Narnia-kirjojen tekijä. Nykyään hänet muistetaan ehkä henkilönä parhaiten takavuosien elokuvasta Varjojen maat.
Vanhemmalla iällä avioitunut Lewis ehti elää vaimonsa kanssa vain pari vuotta ennen kuin tämä kuoli syöpään. Muistiinpanoja surun ajalta kertoo ajasta vaimon kuoleman jälkeen. Kirjassa Lewis pyrkii mahdollisimman rehellisesti kuvaamaan ajatuksia ja mielenliikkeitä raskaan vaiheen ajalta.
Vaikka sivut täyttyvät enimmäkseen jumalasuhteen pohdinnoista, Lewis kirjoittaa myös surun fyysisistä oireista. Suru muistuttaa pelkoa. Siinä on samaa levottomuutta ja haukottelua.
Sureva haluaisi olla yhtä aikaa ihmisten joukossa, mutta kuitenkin sivussa. "On vaikea ottaa vastaan mitään, mitä ihmiset puhuvat", Lewis kirjoittaa.
Hän tarkkailee ailahtelevia mielentilojaan, rajuja purkauksiaan ja sitä miten muisti nostaa rakkaan jatkuvasti mieleen. Hän pohtii myös, pahentaako muistiinpanojen kirjoittaminen hänen oireitaan.
Ahdistavinta kuoleman jälkeisessä surussa on ehkä tunteiden itsekeskeisyys. Se, jonka puolesta suree, on hävinnyt ja se, joka on jäänyt jäljelle, joutuu vastatusten omien raadollisten tunteidensa kanssa. Ihminen suree omaa kohtaloaan, kaipaustaan, tyhjyyttään.
Etualalle nousevat kysymykset Jumalan luonteesta ja kärsimyksestä. "Mitä on suru verrattuna ruumiin tuskaan? Mitä tahansa narrit sanovatkin, ruumis voi kärsiä kaksikymmentä kertaa enemmän kuin henki."
Lewis päätyy toteamaan: "Luulin että voisin kuvailla tilaa, tehdä kartan surusta. Suru ei kuitenkaan ole osoittautunut tilaksi, vaan prosessiksi." Prosessin kuvaus — matka valoa päin — kirjasta välittyykin.
Kristina Svensson
Kun nuoruudella on rajat
Jenny Downham: Ennen kuin kuolen.
Otava 2009.
Terveen teini-ikäisen elämä tuntuu aavalta ulapalta, jossa päiviä riittää tuhlaamiseen asti. Mutta entäpä jos tulevaisuus onkin kortilla?
Brittiläinen Jenny Downham kuvaa viisaasti ja turhaa tunteellisuutta välttäen leukemiaa sairastavan 16-vuotiaan Tessan viimeisiä kuukausia. Vaikka keskushenkilö on nuori, kyseessä ei ole varsinainen nuortenkirja. Down-hamin kirja sopii ehdottomuutensa ja yleispätevyytensä ansiosta myös aikuisille.
Tessa saa raskaita hoitoja ja jokainen päivä on hidasta hiipumista kohti kuolemaa. Kuitenkin Tessalla on vielä elämässään tavoitteita. Täytyisi saada muun muassa seksuaalisia kokemuksia ja kaikkein vaikeimpana tehtävänä saattaa eronneet vanhemmat yhteen. Meno on melkoisen roisia, kun elämästä lähdetään ottamaan väkisin elämyksiä.
Tessan rohkeus lumoaa, mutta yhtä lailla kirjaa lukiessa askarruttaa, miksi arkielämän asioiden arvon tajuaa vasta, kun niistä pitää luopua. Ennen kuin kuolen kirjassa pikkuasiat väistyvät isompien linjojen tieltä ja ystävyys ja rakkaus saavat ansaitsemansa arvon.
Ennen kuin kuolen välittää samanaikaisesti brittiläistä urbaania nuorisorealismia ja mielensisäistä, puutarhojen ja meren täyttämää luontoa. Ympäröivä luonto kertoo kaiken muuttumisesta ja vanhan väistymisestä.
Downham kuvaa taitavasti nuorten maailmaa mutta myös Tessan ajatusten vääjäämätöntä sammumista. Minäkerronta ja dialogi muuntuvat loppua kohden muistojen palasiksi ja kysymyksiksi.
Hannu Kylkisalo
Jaa tämä artikkeli: