Kirkkodraamasta on väitelty
Teatteripedagogi Mia Pätsi sovittelee perisuomalaiseen tapaan ”pioneerin glooriaa” kutreilleen, sanoessaan, että hänen teoksensa Via Cruciksesta olisi ensimmäinen kirkkodraamaa koskeva kirja Suomessa (K&k 21.1.). Pätsi joko ei ole hoksannut tai halunnut käyttää ajanmukaisia akateemisia tiedonhaun välineitä. Silloin hän olisi huomannut, että teologian tohtori Lilja Kinnunen-Riipinen laati jo vuonna 2000 väitöskirjansa Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan otsikolla Teatteri kirkossa vai kirkko teatterissa – Kirkkonäytelmä Suomessa 1980-luvulla (Lapin yliopistopaino, 2000). Taustanaan hänellä oli 1960- ja 1970-lukujen kehitys.
Teos pyrki kunnianhimoisesti kattamaan Suomessa toisen maailmansodan jälkeen kirkoissa tehdyn teatterin, ja sisältää väittelijän kokoamat arvokkaat luettelot tästä kirkon itsekin hyvin huonosti dokumentoimasta evankelioimisen muodosta. Myös itse teoskäsitys ja eri versioiden suhde tekevät ilmiöstä vähintään monitahoisen.
Väitöskirjasta on toimitettu myös tarkistettu laitos: Kirkkoteatterin kiirastuli – Draama evankeliumin palveluksessa Suomessa 1960–1990-luvuilla (Suomen Lähetysseura, 2000.) Tutkijan etiikkaan kuuluu aiemman tutkimuksen arviointi tai vähintään se, että sen olemassaoloa ei pimitetä. Toivottavasti kyseessä on Pätsin työtapaturma, jonka hän mielellään korjaa, tai häntä haastatelleen toimittajan. Hyvä, että keskustelu jatkuu, sillä ajat muuttuvat ja lähestymistavat kirkkoteatteriinkin.
Pentti Paavolainen
dosentti, FT, opponentti vuodelta 2000
Jaa tämä artikkeli: