Kohti kosketusta. Kirkkomusiikin opiskelijat Katariina Kopsa ja Matti Pohjoisaho esiintyivät kirkkoperformanssissa Paavalinkirkossa.
Kirkkoperformanssi tutkii uskoa
Viime torstaina Paavalinkirkossa esitetyssä Taideyliopiston performanssissa kysyttiin, mikä on pyhää.
Teksti Anu Heikkinen
Kuva Sirpa Päivinen
Paavalinkirkossa on hämärää. Kuuluu kumeaa aaltojen kohinaa, sitten kirkonkellojen helähdyksiä. Kolme naista ja kaksi miestä seisoo kirkon etuosassa ja puhaltaa muovipulloihin. Sointi on matala ja salaperäinen.
Tästä alkaa Kosketuksen tarina, Taideyliopiston luoma kirkkoperformanssi. Esitys tutkii, mikä on pyhää. Mukana on kuusi opiskelijaa ja kaksi opettajaa Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin aineryhmästä, Teatterikorkeakoulusta ja Avoimesta yliopistosta.
Performanssin lähtökysymyksenä oli, mitä on olla ihminen kirkossa. Sitä lähestyttiin muun muassa pyhyyden kokemisen kautta.
– Tarkoituksena oli tarkastella kokemusta siitä, miltä tuntuu olla ihminen silloin, kun kaipaa jotakin pyhää tai hakee vapautta, kertoo esityksen ohjaaja, performanssitaiteilija Aino Eskelinen Teatterikorkeakoulusta.
Kaksi makaavaa tummaa naishahmoa kierii hitaasti pitkin alttarikoroketta kohti yleisöä. Esityksen liike on monessa kohtaa sitä, mitä lapset kirkossa uskaltavat, mutta aikuiset eivät: juoksua, tanssia ja hypähtelyä.
Kosketuksen tarina syntyi pedagogisen opintokokonaisuuden tuloksena. Valmista käsikirjoitusta ei ollut, vaan lopputulos muotoutui kurssiin osallistuneiden opiskelijoiden ja opettajien ideoista.
– Projekti on ollut mielenkiintoinen ja hauska. Sen myötä pääsin tekemään asioita, joihin ei muuten olisi tullut lähdettyä. Saimme vapaat kädet kokeilla ja improvisoida, kertoo kirkkomusiikin opiskelija Mauriz Brunell.
Hänen mielestään on ollut kiinnostavaa pohtia, miten kirkossa saa ja voi olla.
– Useimmat ajattelevat, että kirkossa pitää olla hillitysti, hiljentyä ja käyttäytyä tietyllä tavalla. Kirkko on minulle pyhä paikka, mutta ei sen tarvitse välttämättä olla jäykkä.
Äänimaisemat kirkossa vaihtelevat yllättäen. Välillä hyräillään heleästi kansanlaulua tai lauletaan keskiaikaista hymniä. Äkkiä urut jyrähtävät takaparvelta. Instrumentteina ovat myös viulu, flyygeli ja sähkökitara.
Välillä on pimeää ja lähes äänetöntä. Performanssiin tulee huumoria, kun esiintyjät kulkevat taskulamppujen kanssa pitkin kirkon käytäviä ja naksuttelevat kieltään. Kaiku on kuin tippukiviluolassa.
Kuuluu naurua, lapsen jokellusta, veden solinaa, kellon tikitystä.
Esitys suunniteltiin Paavalinkirkon tilaan paikkasidonnaisen performanssin periaatteella. Kirkkomusiikkia opiskelevan Katariina Kopsan mukaan oli mielenkiintoista etsiä kirkkotilaan sopivia ilmaisutapoja.
– Kirkko on valtava, ja me pieniä ihmisiä. Voimme kuitenkin saada yksinkertaisilla tavoilla aikaan suuria asioita ja tunteita. Kirkon pitäisi olla ihmisen paikka, jossa saa olla sellainen kuin on, tuntea ja elää, hän pohtii.
Alkusysäyksen kirkkoperformanssille antoi vajaat kaksi vuotta sitten perustetun Taideyliopiston kiinnostus tutkia näennäisesti kaukana toisistaan olevien taidemuotojen yhdistämistä ja niiden suhdetta kirkkoon. Usko on myös Taideyliopiston seuraavan IssueX-lehden pääteema.
Esityksen musiikin ohjannut kirkkomusiikin lehtori Timo Kiiskinen pitää taidemuotojen yhteistyötä tervetulleena. Hän toivoo, että vastaavia kursseja järjestettäisiin jatkossakin.
– On tärkeää nostaa keskusteluun kirkon ja taiteen suhdetta ja pohtia, mitä kirkkotaide on nyt ja mitä se voisi olla tulevaisuudessa. Kirkon historiassa taide on laajasti edustettuna, hän sanoo.
Aino Eskelisen mielestä yhteistyössä oli kiinnostavaa erityisesti uuden kokeileminen avoimessa ilmapiirissä.
– Urkurit eivät olleet koskaan tehneet performanssia. Omastakin alasta ymmärsi uusia puolia, kun toiset kokeilivat itselleni tuttua. Kaikki heittäytyivät rohkeasti mukaan.
Esityksen aikana yleisön päät käännähtelivät ympäriinsä. Ääniä, liikettä ja valoja ilmaantui yllättävistä suunnista. Ei tarvinnut miettiä, olisiko penkissä sopivaa katsella ympärilleen.
Ylimääräistä dramatiikkaa toi yleisön joukossa sattunut sairauskohtaus, joka keskeytti esityksen joksikin aikaa. Se pysäytti myös ulkopuoliset, ja sai jotkut katsomaan esitystä uusin silmin.
– Tapaus palautti elämän ja kuoleman kysymyksiin. Itse esitys oli kiinnostava kokemus. Se oli yhdistelmä minulle tuttua ja vierasta estetiikkaa. Pyhyyden tunteen toi ihmisäänen resonanssi isossa akustiikassa, esitystä seurannut Tommi Humalisto kertoo.
Taina Ilmarisen ja Satu Kekäläisen mielestä esitys oli monipuolinen ja ajatuksia herättävä.
– En ole koskaan ollut tilanteessa, jossa kirkkotilaa olisi käytetty tällä tavalla hyväksi sekä akustisesti että visuaalisesti, Ilmarinen sanoo.
– Äänen ja valon suuret vaihtelut loivat kiinnostavaa tunnelmaa. Voi olla, että myöhemmin tulee oivalluksia. Nyt ei pystynyt pureskelemaan kaikkea loppuun asti, Kekäläinen pohtii.
Jaa tämä artikkeli: