Kirkon ääni kuulosti vieraalta
Helsingissä tapahtuneet väkivaltaiset teot ovat puhuttaneet viime aikoina. Syyllisiä on etsitty, vaarallisia nimilistoja julkaistu ja vihaa pakattu niiden nuorisotyön ja kasvatuksen ammattilaisten niskaan, jotka ovat peräänkuuluttaneet ymmärrystä väärintekijöitä kohtaan.
Itseäni on ihmetyttänyt se, että nyt on ikään kuin saatu vapaasti päästää suusta mitä tahansa tiettyä ihmisryhmää kohtaan. Ei haittaa, vaikka mielipiteet perustuisivatkin vain omiin pelkoihin ja epäluuloihin. Erityisen huolestuttavaa on se, että näin toimivat myös kansanedustajamme, mutu-tuntumalla.
Tästä on tehtävä loppu. Mielipiteet on pystyttävä perustelemaan avoimilla, tarkastelun kestävillä faktoilla, tai sitten on oltava hiljaa.
Viime vuonna järjestimme nuorten teatteritapahtuma Teatriksen Helsingin nuorisoasiainkeskuksen kanssa. Nuorisotyön ammattilaiset ja vertaiset nuoret tutkivat nuorten kirjoittamia näytelmiä siltä kannalta, mikä nuoria kiinnostaa ja huolestuttaa tällä hetkellä.
Tulos oli mykistävä. Suurin osa näytelmistä heijasteli täysin julkista keskustelua lamasta ja syrjäytymisestä. Moni näytelmä käsitteli taloudellisen ahdingon ja työttömyyden aiheuttamia perheiden ongelmia. Toinen teema oli, syrjäydynkö minäkin, kun kaikkialla kerrotaan, että nuoret syrjäytyvät.
Asiallisen keskustelun vaatimukset koskevat myös kirkkoa. Kirkon ääntä ovat käyttäneet viime vuosina ihmiset, jotka eivät ole edustaneet minua eivätkä sitä kirkkoa, johon minä kuulun. Kirkon tehtävä ei ole määritellä sitä, ketkä siihen saavat kuulua, vaan sen pitää olla väline, jolla voidaan julistaa kirkon kuuluvan kaikille, jotka sen yhteyteen haluavat tulla.
Sellaista arkkityyppiä ei varmaankaan löydy, joka voisi täyttää täydellisesti sen ahdasmielisen näkemyksen, josta olemme kuulleet julkisuudessa puhuttavan. Jumalan rakkaus ei syrji, eikä meidänkään tulisi niin tehdä. Tämän mutu-tuntuman minä päästän suustani.
Panu Mäenpää
Nuoren Kulttuurin toiminnanjohtaja, seurakuntavaaliehdokas Tuomiokirkkoseurakunnassa
Jaa tämä artikkeli: