Kirkon pitäisi ottaa mallia kansalaisjärjestöistä
Pauli Waroma kehotti haastattelussaan (Kirkko ja kaupunki 3.6.) kirkkoa olemaan äänekkäämpi ja ”nostamaan omaa häntäänsä muulloinkin kuin seurakuntavaalien yhteydessä”. Olen Waroman kanssa samaa mieltä. Kirkon on sanottava, mitä mieltä se asioista on, ja tehtävä se selkeästi ja äänekkäästi. Hissuttelua ei kuule kukaan.
Ongelma on siinä, ettei kirkko itsekään tiedä mitä mistäkin ajattelee, vaan on kuin jakomielitautinen. On vaikea pitää ulosannissa selkeää linjaa, jos ajatuksissa ei ole sellaista. Ongelma johtuu osittain siitä, että kirkko katsoo olemassaolonsa olevan itsestäänselvyys ja itseisarvo, jolloin sen on täysin luvallista olla sellainen löysä lima kuin mitä se pahimmillaan on – ei muka tarvitse todistaa kenellekään mitään. Asia ei kuitenkaan ole niin: kirkko ei ole itseisarvo saati tuhoutumaton, vaan hämmentynyt ja hyvää vauhtia hajoamassa.
Kirkon ei pitäisi nähdä itseään itsestään selvänä perusinstituutiona, vaan kansalaisjärjestönä. Amnesty, WWF ja HelsinkiMissio joutuvat koko ajan miettimään linjaansa ja osoittamaan ihmisille, keitä he ovat ja miksi heitä kannattaa tukea. Kirkon tilanne on sama, mutta toisin kuin mainitut järjestöt, kirkko ei tunnu tilannettaan tiedostavan.
Jaa tämä artikkeli: