Jarkko Haavisto
Kirkossa voi olla monella tapaa
Tekstit: Tuija Pyhäranta
Kuvat: Sirpa Päivinen
Jarkko Haavisto, 29:
– Minut kastettiin lapsena, mutta kirkko ei ollut juurikaan läsnä lapsuudenkodissani. Kävimme kirkossa häiden, hautajaisten ja rippijuhlien yhteydessä.
– En pohtinut lapsena uskonasioita, mutta menin kuitenkin rippileirille. Se oli itsestään selvä valinta, jota en koskaan kyseenalaistanut.
– Suhtautumiseni kirkkoon ei ole muuttunut vuosien varrella. Suhtaudun siihen neutraalisti. Kirkko on kuin anoppi: se tulee elämään pyytämättä, siitä ei pyri aktiivisesti eroon ja se on läsnä elämän juhlatilanteissa.
– En ole koskaan vakavissani harkinnut, että eroaisin kirkosta. Saattaisin erota, jos kirkossa tehtäisiin jotain pahasti omien arvojeni vastaista. Toisaalta on vaikea kuvitella, että osallistuisin kirkon toimintaan. Voisin ehkä mennä mukaan johonkin hyväntekeväisyystapahtumaan, mutta en hengelliseen toimintaan. Hengellisyys ei ole minulle tärkeä arvo.
– Kirkko on mielestäni vähän vanhanaikainen. Toivoisin, että se olisi modernimpi ja liberaalimpi. Tuskin silti osallistuisin kirkon toimintaan, mutta se saattaisi herättää minussa enemmän sympatioita.
Anita Laaksonen, 65:
– Koen, että usko on ollut elämässäni aina. Oli minulla villi ja vapaa nuoruuskin, mutta kun olin parikymppinen, äitini kuoli auto-onnettomuudessa. Silloin oli pakko pysähtyä miettimään, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen.
– Työikäisenä eli turbovaihteella, mutta nykyään olen eläkkeellä. Kun aamulla herään, voin sanoa Huomenta Jeesus, mitä tänään tehdään?
– Etusijalla ovat seitsemän lastenlastani. Lisäksi teen paljon vapaaehtoistyötä. Olen mukana kehittämässä Espoonlahden seurakuntaan Kohtaamispaikka-yhteisöä. Yritämme tavoittaa niitä, jotka kokevat seurakunnan etäiseksi. Mieheni kanssa olemme mukana järjestämässä Tarina Caféta, joka on matalan kynnyksen kohtaamispaikka.
– Pääkaupunkiseudulla ongelmana on, että seurakunnat ovat niin valtavia. Niiden sisälle tarvittaisiin pienempiä yhteisöjä, joissa voi tulla lämpimästi kohdatuksi ja saada oikeita ystäviä. Mielestäni yksinäisyys on tämän yhteiskunnan pahin sairaus.
Jukka Annala, 68:
– Olen kotoisin körttikodista. Muistan lapsuudestani pitkät joulun ja pääsiäisen päivät, kun ei saanut käydä kylässä tai pyytää kavereita kotiin. Olin aika villi, ja pyhäkoulusta minut heitettiin usein ulos.
– Meillä oli pitkään Jumalan kanssa sopimus, että hän antaa minun olla rauhassa ja minä hänen. Tätä kesti 1980-luvulle, jolloin jouduin arvioimaan elämääni uudelleen. Ymmärsin, että Jumala oli pitänyt minusta koko ajan huolen ja johdattanut elämääni monella tapaa.
– Kirkko on nykyään iso osa arkeani. Vedän toisen vapaaehtoisen kanssa raamattupiiriä, olen mukana suunnittelemassa kuusikymppisten toimintaa, autan ylläpitämään kirkon kahvilaa, olen Laajasalon aluetoimikunnan puheenjohtaja ja toimin tarvittaessa ehtoollisavustajana. Lisäksi olen seurakuntaneuvoston jäsen.
– Kirkon vaikea taloustilanne on avannut vapaaehtoisille uusia tehtäviä seurakunnassa, ja meiltä eläkeläisiltä löytyy monenlaisia taitoja.
– Usko on kirkossa kaiken ydin. Kirkon toiminnan täytyy pyöriä uskon ympärillä, mutta raamattupiirien lisäksi kirkkoon mahtuu muunkinlaista toimintaa.
Marjo Saarinen, 49:
– Äitini on uskonnollinen, ja usko oli vahvasti läsnä lapsuudenkodissamme. Itse koen olevani hengellinen mutta en välttämättä uskonnollinen. En ajattele kaikesta niin kuin kirkko opettaa.
– Jotkut ajattelevat esimerkiksi Raamatusta hirveän suoraviivaisesti. Jos Jumala on kaikkivaltias, ei ihminen voi tietää, mitä Jumala ajattelee. Mielestäni pahinta jumalanpilkkaa on se, kun joku sanoo tietävänsä, mitä mieltä Jumala mistäkin on. En pidä ääriajattelusta, oli se sitten uskonnollista tai poliittista.
– En osallistu seurakunnan toimintaan. Voisin mennä vaikkapa maalauskurssille tai viikonloppuleirille, mutta tuntuu, ettei sellaiseen ole aikaa. Toisinaan rukoilen omin sanoin tai luen Isä meidän -rukouksen.
– Pidän siitä, että kirkossa on katto korkealla ja seinät leveällä. Kaikki saavat tulla ja olla, eikä kaikesta ole pakko ajatella samalla tavalla. Diakoniatyö on myös tärkeää, varsinkin nyt, kun väliinputoajia on paljon.
Jaa tämä artikkeli: