Apua tarvitaan. Yhteisvastuukeräyksen kautta kirkolla on vahvaa kokemusta ja asiantuntemusta keräystoiminnasta. – Tarjoamme mielellämme osaamisemme seurakuntien ja kristillisten järjestöjen käyttöön myös jatkossa, Kirkkopalvelujen kehitysjohtaja Hannu Harri sanoo. Kuva on vuoden 2013 Yhteisvastuukeräyksen kampanjasta.
Kirkot saavat järjestää rahankeräyksiä
Kirkkojen avustustyö rinnastuu yleishyödyllisten kansalaisjärjestöjen toimintaan.
Teksti Tommi Sarlin
Kuva Stefan Bremer
Eduskunta hyväksyi juhannuksen alla rahankeräyslain osauudistuksen, jonka mukaan Suomen evankelisluterilainen kirkko ja Suomen ortodoksinen kirkko voivat järjestää rahankeräyksiä diakoniatyön tarpeisiin.
Myös yliopistoille taattiin oikeus panna toimeen rahankeräyksiä varojen hankkimiseksi yliopistolain mukaisen toiminnan tukemiseen.
Samalla rahankeräyksen voimassaoloaikaa pidennettiin kahdesta vuodesta viiteen vuoteen. Uusi laki astui voimaan syyskuun alussa.
Vanhassa rahankeräyslaissa oli kirjattu nimenomainen kielto, joka koski kirkkojen rahankeräyksiä. Kielto perustui niiden julkisyhteisöille säädettyyn oikeuteen kerätä veroja. Yleishyödyllisen diakoniatyön katsottiin siinä kuuluvan seurakuntien perustyöhön.
Uudessa laissa katsotaan, että kirkkojen tekemä avustustyö rinnastuu monin tavoin yleishyödyllisten kansalaisjärjestöjen toimintaan, joilla on ollut mahdollisuus keräystoimintaan.
Lainmuutoksen taustalla on ollut seurakuntiin kohdistuva kasvava avuntarve. Avustustoimintaa rahoitetaan kirkon verotuotoilla, kolehtituotoilla, lahjoituksilla ja Yhteisvastuukeräyksen tuotoilla.
Yhteisvastuukeräyksen tuotosta 60 prosenttia menee kuitenkin ulkomaanapuun loppujen jäädessä kotimaan avustustoimintaan. Avun saaminen ei edellytä kirkon jäsenyyttä.
Kirkon diakonian ja sielunhoidon johtajan Kalle Kuusimäen mukaan on erinomaista, että hiippakunnilla on oikeus toimeenpanna rahankeräyksiä erilaisissa kriiseissä olevien ihmisten auttamiseksi. Jatkossa hiippakunnan tuomiokapituli voi hakea keräysluvan, jonka turvin seurakunnat voivat toteuttaa paikallisen keräyksen.
Kirkon näkökulmasta lainsäädännön uudistus mahdollistaa aiempaa paremmin kansalaistoiminnan, jossa toimintainto ei enää tyrehdy hallintobyrokratian esteisiin tai lainsäädännön tulkinnallisiin epäselvyyksiin. Energian voi suunnata notkeammin itse toimintaan.
– Lakiuudistus selkeyttää huomattavasti tilannetta. Nyt seurakunnat voivat tarjota erilaisissa kriiseissä ihmisille luotettavan ja luonnollisen kanavan toimia ja auttaa, Kuusimäki arvioi.
– Vielä selkeämpi ratkaisu olisi ollut, että kirkkohallitus olisi tuomiokapitulin sijaan hakenut keräysluvan, jonka puitteissa myös seurakunnat olisivat voineet toteuttaa keräyksiä. Tämä olisi ollut avustus-, lupahakemus- ja rahankeräystilitysten sekä seurannan kannalta toimivin ratkaisu.
Kuusimäen mukaan olisi ollut hyvä, jos rahankeräyslain uudistuksessa olisi mahdollistettu keräysluvan hakeminen myös Kirkon diakoniarahastolle. Kirkon diakoniarahasto on kirkkohallituksen yhteydessä toimiva kirkon yhteinen avustusrahasto. Avustuksia on annettu muun muassa äkillisten katastrofien uhreille tai esimerkiksi sairauksien, työttömyyden ja ylivelkaantumisen vuoksi taloudellisiin vaikeuksiin joutuneille.
– Kirkkohallitus oli aiemmin keräysluvan saanut. Lupa mahdollisti rahaston keräystoiminnan äkillisissä valtakunnallisissa tai alueellisissa katastrofi- ja onnettomuustilanteissa. Esimerkkinä tällaisesta rahankeräystoiminnasta on kevään 2005 Lapin tulvat, joissa diakoniarahaston avustustoiminnalla ja rahankeräyksellä voitiin auttaa tulvista kärsineitä perheitä, Kuusimäki kertoo.
Helsingin hiippakunnan hiippakuntadekaanin Reijo Liimataisen mukaan keräyslain muutos ei ole vielä noussut esiin paikallisseurakuntien toiminnoissa ja suunnitelmissa. Lainmuutos sinänsä on hänestä hyvä asia.
– Sitä en oikein ymmärrä, miksi hiippakunnat on tässä laitettu kuskin paikalle. Osaaminen ja tuntuma on parasta seurakunnissa, Liimatainen arvioi.
Kynnys on seurakunnissa korkea ryhtyä rahoittamaan keräyksin avustustoimintaa tai perusdiakoniatyötä. Keräyksellä on mielekästä olla jokin konkreettinen kohde. Silloin se on jo jotain muuta kuin arjen perustyö.
– Juuri perustyöhön tarvitaan kuitenkin eniten varoja. Yhteisvastuukeräyksen oma tuotto-osuus on opittu hyödyntämään. Aikaa myöten keräyksiä varmaankin opitaan järjestämään.
Rahankeräyslain uudistaminen jatkuu edelleen siten, että keräyksen luvanvaraisuudesta halutaan luopua. Jatkossa pelkkä ilmoitus keräyksen aloittamisesta sitä varten perustettuun rekisteriin riittäisi. Rekisteriä ylläpitäisivät aluehallintoviranomaiset ja maistraatit.
Keräyksen voisi aloittaa, vaikka järjestävän tahon koko toiminta ei olisikaan yksinomaan yleishyödyllinen. Keräyksen tuotto tulee kuitenkin käyttää vain yleishyödylliseen käyttöön. Sisäministeri Päivi Räsänen (kd.) on pitänyt tärkeänä, että raskasta lupamenettelyä ei enää jatkettaisi. Asia on kirjattu pääministeri Alexander Stubbin (kok.) hallitusohjelmaan.
Jaa tämä artikkeli: