Eräissä kristillisissä piireissä on tapana mässäillä Jeesuksen kuoleman verisyydellä. Tosiasiassa ristinkuolema on melko veretön verrattuna esimerkiksi kaulan katkaisemiseen kirveellä. Teologisesti ristin erityisyys ei ole ruumiillisessa kivussa vaan Jumalan hylkäämiseksi tulemisessa. Kuva: Photographer’s Choise

Kirotun miehen skandaali

Tässä jutussa roiskuu veri, mutta silti Jeesus-teologia selitetään niin, ettei väkivallalla mässäillä. Kaikki lähtee siitä, että Jeesus Nasaretilainen oli kirottu mies.

• 12.11.2009 11:48

Jo Uuden testamentin kirjoittajista ainakin Paavali, turkkilainen teltantekijä ja entinen fariseus, tiesi hyvin, että puhe rististä ei ole helppoa: ”Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena (alkutekstissä ”skandaali”, pahennus), ja muiden mielestä se on hulluutta...” (1. Kor. 1:22–23)

Mikä Jeesus-kertomuksessa oli niin hullua?

Pääsiäinen väkivallan varjossa

Jeesuksen ajan Jerusalem oli ehkä noin 50 000 asukkaan kaupunki. Pääsiäisen aikaan väkimäärä kuitenkin saattoi jopa kaksinkertaistua, sillä pelkästään Galileasta tuli tuhansia pyhiinvaeltajia.

Juutalaisella historioitsijalla Josefuksella (n. 37 – n. 100 jKr.) on raakoja dokumentteja siitä, millaisia verilöylyjä pääsiäisen aikaan saattoi syttyä. Eräskin kerta muuan sotilas oli kiusallaan paljastanut kansanjoukolle sukuelimensä, mistä syntynyttä mellakkaa ratsuväki ryntäsi hajottamaan. Tuli paniikki, ja Josefuksen mukaan noin 20 000 juhlavierasta sai surmansa.

Selkkauksia siis oli. Evankelistat kertovat, että saavuttuaan pääsiäisjuhlaan Jeesus kaatoi temppelissä rahanvaihtajien pöydät ja sanoi: ”On kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.’ Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.” (Lk. 19:46)

Todellisuudessa pyhiinvaeltajien ainoa mahdollisuus oli ostaa uhrieläimet, mutta temppelin pyhyyttä loukkasi, jos maksuvälineenä käytettiin keisarin kuvalla varustettua Rooman valuuttaa. Siksi raha piti vaihtaa sekeleiksi. Jos uhrieläinten myyminen itsessään olisi estetty, koko temppelin toiminta olisi lamaantunut. On ajateltavissa, ettei Jeesuksen manööveri kohdistunut niinkään bisnekseen vaan itse temppelikultin ytimeen.

Teko oli niin radikaali, että kenties juutalaisten johtomiehet pelkäsivät, että syntyy kapina, jonka roomalaiset olisivat kukistaneet verisesti. Oli parempi luovuttaa sotilaille yksi messiaanisesti esiintyvä Jumalan hullu kuin ottaa riski, että tilanne purkautuu joukkoteurastukseksi. Luultavasti Jeesus siis tuomittiin mahdollisena kansankiihottajana. Voi olla paikallaan huomata, että galilealaisilla oli jo entuudestaan mainetta rähisijöinä.

Tuhannet kokivat saman kohtalon

Roomalaisen tavan mukaan kuolemaantuomittu teloitettiin alastomana. Tapa oli julma. Jeesuksen aikalainen valtiomies ja filosofi Seneca (n. 4 eKr. – 65 jKr.) kertoo nähneensä ristejä, joista ”joissakin uhrit ovat pää alas maata kohti. Jotkin lävistävät heidän sukupuolielimensä, toiset venyttävät heidän kätensä puun yli…”

Tapana oli, että tuomittu itse kantaa ristinsä poikkipuun teloituspaikalle, mutta evankelistoista ainoastaan Johannes mainitsee Jeesuksen kantaneen ristiään koko matkan. Muut evankelistat kertovat, että sotilaat pakottivat Pohjois-Afrikan Kyrenestä kotoisin olleen Simonin kantamaan ristiä. Ilmeisesti Jeesus oli jo niin piesty, ettei hän enää voinut kantaa raskasta puupölliä.

Jeesuksen kuolema ei ollut mitenkään ainutlaatuinen. Josefus kertoo, että sata vuotta ennen Jeesuksen syntymää Juudeaa hallinnut juutalainen makkabealaiskuningas Alexander Jannaeus ristiinnaulitutti kerralla 800 maanmiestään. Ajanlaskun alussa Syyrian maaherra Publius Quintilius Varus (46 eKr. – 9 jKr.) ristiinnaulitutti noin 2 000 juutalaista. Jerusalemin piirityksen yhteydessä noin vuonna 70 jKr. Josefus raportoi myös tapauksesta, kun hän sattumoisin tunnisti ristiinnaulittujen joukosta kolme vanhaa kaveriaan. Koska nämä vielä sinnittelivät hengissä, keisari Titus (39–81 jKr.) suostui Josefuksen pyyntöön irrottaa heidät puusta. Yhteenlaskettuna ristiinnaulittujen juutalaisten määrä kohoaa tuhansiin.

Ongelmana ei ollut voitto vaan tappio

Roomalainen teloitustapa oli häpeällisin ja julmin, mitä tuohon aikaan tiedettiin. Kristillis-hengellisessä verimässäilyssä korostetaankin aina kuvottavuuksiin asti Jeesuksen kokemaa fyysistä kipua. Kyse oli toki hirvittävästä, muttei silti ainutlaatuisesta tuskasta. Ristinkuoleman erityisyys ei ole kivun määrässä vaan – kuinka erikoista! – Messiaan kirouksessa.

Mooseksen laissa teloituksen yhteydessä ”puuhun ripustettu on Jumalan kiroama” (5. Ms. 21:23). Jopa viattomina ristiinnaulittuja pidettiin vanhurskaan Jumalan kiroamina. Siten myös Jeesus oli perinteisen tulkinnan mukaan kirottu.

Opetuslapsille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tunnustaa, että Jeesus olikin valemessias. Tuoreessa artikkelikokoelmassa A.D. 30 – Kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista turkulainen raamatuntutkija Tom Holmén esittää, että Jeesuksen oppilaat ajattelivatkin juuri näin – aluksi. Mutta sitten alkoivat vaikeudet.

Vanhassa testamentissa kärsimyksen ongelmaa pohditaan kysymällä, miksi jumalattomat elävät onnellisina, mutta hurskaat joutuvat kärsimään (Job 21). Miksi jotkut eivät joudu kärsimään niin kuin muut, ja miksi jumalaton saakin palkkion? Holménin mielestä opetuslasten suurin ongelma ei ollut selittää Jeesuksen kuolemaa. Ennen ylösnousemuskokemustahan ei ollut mitään tarvetta selitellä, sillä jokainen ymmärsi kirouksen merkityksen.

Vakavin teologinen ongelma ei siis ollutkaan tappio vaan pääsiäisaamun triumfi: Jos Jumala oli oikeamielinen, kuinka ristinpuuhun kirotun puusepän saatettiin julistaa nousseen kuolleista?

Onko ylösnousemus lääketieteen asia?

Ylösnousemuskertomukset olivat yleisiä antiikin aikana. Jo ennen kristinuskoa muinaispersialaisessa mitrakultissa juhlittiin Mitra-jumalan kuolemaa ja ylösnousemusta. Myös muinaisegyptiläinen Osiris-jumala kuolee, mutta herääkin henkiin. Persialaistraditioista ylösnousemususko kulkeutui myös Syyrian hallitsijan Antiokus IV Epifaneen (215–164 eKr.) vainoamien juutalaisten keskuuteen.

Historiallisesti katsoen ylösnousemus on osittain jo olemassa olleista mytologioista ammentava uskonnollinen ilmaisu, jonka sisältöä lääketieteellinen ruumiinavaus ei tavoita. Ruumiin ylösnousemiseen sisältyy paljon modernin ihmisen järjelle ylittämättömiä mytologisia aineksia. Primitiivisimmissä mielikuvissa kuollut vain herää tajuihinsa ikään kuin olisi ollut vain unessa. Uusi testamentti ei kuitenkaan anna kovin tarkkaa käsitystä asiasta.

Paavali kirjoittaa: ”Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen.” (1. Kor. 15:42–44)

Teologisesti on jopa arveluttavaa, jos ylösnousemus typistetään kylmän rationaaliseksi lääketieteen faktaksi, josta muovataan irrallinen, tiedollisesti nieltävä opinkappale. Näin on siksi, että apostolinen todistajien ketju ei välitä pintapuolista ja luonteeltaan teknistä informaatiota vaan kokonaan uuden todellisuudentulkinnan ja uuden maailmanjärjestyksen. Ylösnousemususkoa ei voi ratkoa erilleen evankeliumin kokonaisuudesta, joka evankelistojen mielestä kiteytyi Jeesus Nasaretilaisen elämässä ja persoonassa, ja jota siitä osalliseksi tulleet Jeesuksen seuraajat halusivat elää todeksi.

Aiheesta lisää: Holmén, Tom & Kankaanniemi, Matti (toim.): A.D. 30. Kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista. Helsinki: Art House 2009.
Myllykoski, Matti: Jeesuksen viimeiset päivät. Helsinki: Yliopistopaino 1994.