Kissoista kosmologiaan
Värien lumoissa. Anita Snellmanin vuonna 1976 öljykankaalle maalaana Sininen poika sininen on ihastuttanut taideyleisöä.

Värien lumoissa. Anita Snellmanin vuonna 1976 öljykankaalle maalaana Sininen poika sininen on ihastuttanut taideyleisöä.

Kissoista kosmologiaan

Usein puhutaan siitä, miten naistaiteemme raju nousu alkoi 1980-luvun alussa Leena Luostarisen, Marika Mäkelän ja Marjatta Tapiolan myötä. Suurelta yleisöltä on unohtunut, että heitä edelsi vahva, rohkea ja myös menestynyt naishahmo, joka ei taidemaailman säännöistä piitannut. Hän toimi Suomen Taideakatemian koulun maalauksen opettajana liki koko 1970-luvun ja vaikutti siten 1980-luvun läpimurtoihin. Anita Snellmanin (1924–2006) asemaa taidemaailmamme miehistä hegemoniaa murtavana tekijänä ei siis kannata aliarvioida.

Snellman piti viimeisimmän yksityisnäyttelynsä Albertinkadun kodissaan vuonna 1991. Sitä ennen häntä oli nähty isoinakin kattauksina: hän oli Helsingin juhlaviikkojen Vuoden taiteilija vuonna 1976 ja täytti Retretin maalauksillaan vuonna 1985. Mutta ehkä juuri nyt on hyvä aika sijoittaa hänet tarkemmin lähihistoriamme kaanoniin.

Taiteilija valmistui Suomen taideakatemian koulusta vuonna 1948 ja jatkoi opintojaan vielä Tukholmassa ja Pariisissa. Pariisin kautta hän löysi eurooppalaisen maailman ja sitä kautta tiensä Espanjaan: Palma de Mallorcalla hänet lumosi se myyttinen välimerellinen valo, joka on muuttanut monen taiteilijan palettia. Vuonna 1955 Anita Snellman siirtyi Ibizalle, josta tuli pysyvästi hänen toinen kotinsa.

Snellmanin kuudelle vuosikymmenelle jakautuva tuotanto on mittava. Myös ulkoisen tyylin ja paletin vaihdoksia on paljon, joten tutkittavaa riittää. Snellmanin tapauksessa kaikki lähtee kuitenkin aina pohjimmiltaan väristä, kuten hän itsekin on korostanut.

Snellmanin maalausten tunnemaailmankin skaala on laaja: hän on kuvannut intiimiä lähipiiriään – kissoistaan lähtien – mutta kurkottanut myös mystiikan kautta kosmisiin ulottuvuuksiin ja ihan konkreettisestikin tähtitaivaalle, jota hän Ibizalla tutkiskeli kaukoputkellaan. Väliin hän on tavattoman herkkä, ja väri alkaa joinain kausina muuntua silkaksi häikäiseväksi valoksi, kun taas 1950-
luvulla hän oli yhteiskunnallinen ja ehkä vähän paatoksellinenkin.

Yhtenäistä ja johdonmukaista kuvaa Anita Snellmanin tuotannosta on vaikea hahmottaa – ja hyvä näin: miksi taiteilijasta pitäisi rakentaa jotain ennalta määrättyä kohtalonomaista roolia?

On terveellistä yrittää paikallistaa ja myöntää myös harharetket, joita jokaisen taiteilijan uralle väistämättä osuu. Siksi uskallankin todeta, että monissa myöhemmän kauden töissä, joissa Snellman liukuu mystiikan alueelle, hän alistaa värin ja kompositionkin liian voimakkaasti visiolleen, jolloin teosten intensiteetti heikkenee. Tämä korostuu varsinkin isoissa triptyykkimäisissä maalauksissa. Ainakin minulle tuli häiritsevästi mieleen ajatus, että osa niistä muistutti seinämaalauksia varten tehtyjä luonnoksia.

Otso Kantokorpi
Anita Snellman Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä 12.1.2015 saakka. Avoinna ma, to, pe 10–18, ke 10–20, la–su 1a–17, ti suljettu. Liput 10 / 8 e.

Jaa tämä artikkeli: