Kohtaa oikein lapsen suru
Lapsen kysymykset kuolemasta yllättävät usein vanhemman. Miten niihin pitäisi vastata?
Auton takapenkillä on hiljaista, kunnes 4-vuotias avaa sanaisen arkkunsa.
– Äiti, kuoletko sinäkin joskus?
Kysymys yllättää ja panee nielaisemaan pari kertaa. Sukulainen on kuollut hiljattain, mutta ennen tätä hetkeä ei ole tullut mieleenkään, kuinka isoja kysymyksiä pienen päässä liikkuu.
Oman suruprosessin keskellä lapsen suru voi jäädä huomiotta.
– Lapsi suree omalla tavallaan, mutta eri tavalla kuin aikuinen. Lasta pitää kuunnella, katsella ja ymmärtää, sanoo kirkkoherra Pirkko Yrjölä Korson seurakunnasta.
Yrjölän mielestä kuolemaa ei lapsenkaan edessä tarvitse kaunistella, vaan siitä voi puhua oikealla nimellä.
– Ei kannata sanoa, että joku nukkui pois tai lähti pitkälle matkalle. Lapsi saattaa alkaa pelätä nukahtamista tai matkustamista.
Tärkeintä on puhua lapselle mahdollisimman totuudenmukaisesti ja vastata vain siihen, mitä lapsi itse kysyy.
– On turha sepittää hienoja tarinoita, jos ei itsekään usko niihin, Yrjölä varoittaa.
Joskus voi vain todeta ”en tiedä”, mutta samalla on hyvä antaa lapselle mahdollisuus kysyä asiaa joltain muulta: ”Äiti ei nyt osaa sanoa, mutta kysypä papalta”. Samalla lapsi oppii, että kuolemasta voi ajatella monin eri tavoin.
Lapsi kokee helposti syyllisyyttä
Lapsi kokee usein velvollisuudekseen piristää aikuista tämän surussa. Pieni saattaa myös tuntea syyllisyyttä siitä, ettei itse sure joka hetki.
– Lapselle voi silloin sanoa, että vaikka minä itken, sinä voit nauraa ja leikkiä kavereiden kanssa, Pirkko Yrjölä neuvoo.
Hiljaa mielessään lapsi voi myös pelätä, että on omien ajatustensa tai tekojensa avulla aiheuttanut kuoleman. Syyllisyys saattaa silloin näyttäytyä ylikiltteytenä. Lapsen syyllisyyden taakkaa täytyy tavalla tai toisella keventää. Se ei mene ohi itsestään.
Kuolleesta voi puhua
Moni vanhempi miettii, aiheuttaako oman surun näyttäminen lapselle lisää ahdistusta.
– Omaa surua on vaikea piilottaa, koska pienikin lapsi aistii vanhemman tunnetilan. Lapsen on hyvä oppia, että suru ja itku kuuluvat elämään, mutta sen jälkeen elämä jatkuu, Pirkko Yrjölä rohkaisee.
Yrjölän mielestä minkä tahansa ikäinen lapsi voi myös osallistua hautajaisiin. Ennen tilaisuutta ja sen jälkeen kannattaa käydä yhdessä läpi kokemusta.
Aikuinen purkaa suruaan usein puhumalla, mutta lasta voi kannustaa myös piirtämään tai maalaamaan. Lisäksi Yrjölä kehottaa muistelemaan kuollutta läheistä ja vierailemaan haudalla.
– Lapsen on tärkeää saada puhua rakkaasta ihmisestä vielä kuoleman jälkeenkin, koska se auttaa häntä muodostamaan eheän elämän.
Kuka tukee vanhempaa?
Surun taakan kanssa on raskasta kulkea yksin. Seurakunnassa papit ja diakonit ovat olemassa sitä varten, että surussa elävä voi soittaa ja purkaa tuntojaan. Päivystävän papin saa aina varmimmin kiinni. Vantaan seurakunnat järjestävät myös sururyhmiä läheisensä menettäneille.
Kuolenko minäkin?
Kirkkoherra Pirkko Yrjölä neuvoo, kuinka lapsen kuolemaa koskeviin kysymyksiin voi vastata.
Miten X (esimerkiksi mummi) kuoli?
– Jos hän on esimerkiksi jäänyt auton alle ja kuollut, se kerrotaan lapselle juuri niin. Lapsen on myös hyvä sisäistää, että vanhuus ja kuolema kuuluvat yhteen. Itsemurhatapauksessa aivan pienelle lapselle vastaukseksi riittää, että läheinen ei jaksanut enää elää. Lapsi kannattaa säästää muulta tiedolta.
Miksi me kuolemme?
”Maailmassa, jossa elämme, jokainen syntyy, elää ja kuolee vuorollaan.”
Missä kuollut nyt on?
”Ihmisellä on sielu, jonka enkelit ovat hakeneet taivaaseen ja kuori, joka laitetaan maahan. Sielu ei kuole, vaan jatkaa elämäänsä taivaassa.”
– Taivaasta ja enkeleistä puhuminen luo lapselle turvallisuuden tunnetta.
Näenkö häntä enää ikinä?
”Voimme katsoa kuvia sekä muistella häntä, mutta häntä ei voi enää nähdä.”
– Jos itse uskoo taivaaseen, voi lapselle kertoa jälleennäkemisen toivosta ja että elämä jatkuu kuoleman rajan toisella puolella.
Milloin minä kuolen? En halua kuolla.
”Jokainen ihminen kuolee joskus, yleensä silloin, kun on hyvin vanha. Juuri nyt kaikki on hyvin, etkä sinä kuole.”
– Tämän hetken turvaaminen on kaikkein tärkeintä, jos lapsi selvästi pelkää.
Kuoletko sinäkin?
”En vielä.”
Kuka minusta huolehtii, jos äiti ja isä kuolevat?
– Lapselle täytyy jopa liioitellen vakuutella, että hänen ympärillään on ihmisiä, jotka rakastavat ja pitävät hänestä huolta. Voi jopa nimetä jonkun turvallisen henkilön, kuten kummin tai isovanhemman.
Mitä ei kannata sanoa?
Älä aliarvioi lapsen kykyä hahmottaa tapahtunutta. Vältä ainakin sanomasta näin:
”Et sinä ymmärrä.”
Lapsi ymmärtää omalla tavallaan. Mitä pienempi lapsi, sen yksinkertaisemmin tulisi asiat selittää.
”Älä enää sure.”
Näin ei pitäisi sanoa kenellekään, ei lapselle eikä aikuiselle. Suru on ainutlaatuinen kokemus, eikä sen loppumista voi kiirehtiä.
”Tiedän, miltä sinusta tuntuu.”
Tämä on paljon luvattu. Kukaan ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu. Sen voi luvata, että on lähellä ja lohduttaa.
”Yritä unohtaa.”
Lapsi ei unohda, mutta jos surutyötä on tuettu oikein, lapsella on hyvät edellytykset jatkaa normaalia elämää.
Jaa tämä artikkeli: