Kohti maailmanuskontoa?
Helsingin piispa Irja Askola on saanut osakseen arvostelua suhtauduttuaan muslimeihin ymmärryksellä. Osa kirkkokansasta katsoo, ettei tällaista ymmärrystä tulisi osoittaa, koska jotkut muslimit ovat aiheuttaneet kärsimystä ja kuolemaa kristityille. Luulen, että ymmärrän, mitä hän ajaa takaa. Olen jopa samaa mieltä lopputulemasta, vaikka toimisinkin toisin, olisin epäluuloisempi, kuuntelisin omaa kirkkokansaa enemmän ja pitäisin suomalaisen kristinuskon muuttumattomana. Luulen, että lopputulos olisi silti 200–300 vuoden perspektiivillä sama.
Ajan kanssa nimittäin monoteistiset uskonnot yhdistyvät. Maallistumisen haaste kohdistuu kaikkiin suuriin yksijumalaisiin uskontoihin niin voimakkaana, että ne eivät selviä omillaan. Syntyy jonkinlainen yksijumalaisuususkonto, joka koostuu kristityistä, muslimeista ja juutalaisista. Yhdistävät tekijät nostetaan esiin ja erottavat tekijät häivytetään taka-alalle. Jumalan rakkaus nousee tärkeään rooliin. Joskus satojen vuosien päästä tästä ensimmäisestä yhdistymisestä jumalauskon kirkkoon liittyisivät myös hindut, buddhalaiset ja muut uskontokunnat. Lopulta uskottaisiin Korkeampaan voimaan, joka rakastaa ja joka on jollakin tavoin luomisen takana. Moni ihminen länsimaissa uskoo tällä tavalla jo nyt.
Teologi Hans Joachim Iwand esitti, että kristittyjen kirkkojen ykseyttä voisi edistää etsimällä niin sanotun evankeliumin keskuksen, häivyttämällä epäolennaisemmat pikkuerot näkymättömiin. Tämä on ollut hyvä apukeino ekumeniassa. Askola edustaa ymmärtääkseni samaa ideaa, mutta siirtää sen monoteististen uskontojen välille. Uskontojen ja uskovien yhdistyminen ei ole paha asia, mutta kuten kaikessa kanssakäymisessä, se on tehtävä oikein ja tasapuolisesti. Koska useita islamilaisia vaivaa oman uskontonsa ylemmyyskompleksi (me vastaan vääräuskoiset), ei sellaisilla ehdoilla ole mahdollista rakentaa yhteyttä. Vasta kun molemmat puolet ojentavat kätensä tasa-arvoisesti, voidaan alkaa miettiä yhdistymistä.
Jaa tämä artikkeli: