Kohti minuutta
Vuoropuheluun lähtiessä on riski muuttua. Toisaalta vain vuoropuhelun kautta ihminen voi luoda itseään ja rakentaa minuuttaan.
Mielenterveystyötä yli kolmekymmentä vuotta tehnyt psykologi ja psykologian tohtori Kauko Haarakangas kertoo yhä uudelleen vakuuttuneensa siitä, ettei ihmistä ole olemassa kokonaan toisista irrallaan olevana yksilönä. Ihminen on olemassa vain toisten ihmisten kanssa ja toisia varten.
— Kukaan ei tule toimeen yksin ilman toisia. Siksi on selvää, että ihmiset ovat olemassa toisiaan varten. Kaikki muu, mikä sisältyy elämään — kiire ja tekeminen, tuottaminen ja kuluttaminen, suorittaminen ja päteminen — on enemmän tai vähemmän pintavaahtoa.
Ihminen on sosiaalinen olento, mutta se ei Haarakankaan mukaan tarkoita esimerkiksi sitä, että kaikki olisivat tai että heidän pitäisi olla ihmissuhteissaan samanlaisia.
— Vaimoni on hyvin sukurakas, ja hänelle on tärkeää tavata sisaruksiaan ja muita omaisiaan. Hän soittaa heille usein ja käy kylässä. Minä taas olen vapaa-aikoinani mieluummin omissa oloissani. Minulle riittää, että tapaan työssäni paljon erilaisia ihmisiä.
Puolisot ja perheenjäsenet, ylipäätään kaikki ihmiset, elävät ja toimivat eri tavoin omissa sosiaalisissa verkostoissaan. Haarakangas nimittää sitä maailmassa olemisen tavaksi. Hänen mukaansa ihmisen minuus ei ole mitään sen syvällisempää tai mystisempää kuin juuri hänen tapansa olla maailmassa.
— Ihminen luo itsensä vuorovaikutussuhteissa toisten ihmisten kanssa. Sitä tehdessä ovat tietenkin jotkut ihmissuhteet merkityksellisempiä kuin toiset.
Minuus rakentuu elämän mittaan, vaikkei ihminen panisikaan sitä merkille. Haarakankaan mielestä on kuitenkin hyvä, jos ihminen jaksaisi aivan tietoisestikin rakentaa omaa itseään koko elämänsä ajan. Miksipä en haluaisi kehittää itseäni niin, että tulen tasapainoisemmaksi ja paremmaksi?
Tosin se, että tulee paremmaksi, ei Haarakankaan kielenkäytössä tarkoita, että ihminen keskittyisi kiillottelemaan sädekehää päänsä päälle ja kuvittelemaan itsensä toisia paremmaksi.
— On mahdollista oppia hyväksymään omia heikkouksiaan ja kummallisuuksiaan, sitä että on keskeneräinen ja epätäydellinen. Kun kehittyy siihen suuntaan, oppii ymmärtämään ja hyväksymään myös toisten erilaisuutta sekä olemaan loukkaamatta ja vahingoittamatta heitä.
Ihminen voi myös oppia nauramaan itselleen ja omille mokilleen.
— Monissa tilanteissa oloa helpottaa, kun ei tarvitse jäädä pohtimaan ja miettimään, mitä tuli sanotuksi. Voi vain todeta, että sellaista sattuu.
Vuorovaikutuksen tarve näkyy jo vastasyntyneellä vauvalla.
— Vauva haluaa yhteyttä toisten kanssa. Hän odottaa toiselta vastausta omille tekemisilleen. Aivan pienestä pitäen ihminen haluaa ennen kaikkea tulla huomatuksi ja nähdyksi.
Ihmiseksi kehittymisessä paljon riippuu siitä, miten ympärillä olevat ihmiset vastaavat pienen lapsen uteliaisuuteen ja vuorovaikutuksen tarpeeseen.
— Lapset ovat erilaisia, mutta useimmiten varsin joustavia. Siksi moni selviää kurjissakin oloissa. Jokainen kaipaa hyväksymistä. Lasta auttaa ja hänet voi pelastaa se, jos yksikin ihminen osoittaa hyväksyvänsä hänet.
Vuorovaikutuksessa on mahdollista eläytyä toisen ihmisen kokemusmaailmaan. Varhaisvuosina kehittyy vähitellen empatia, myötätunto.
— Mutta kannattaa muistaa, että kaikkea, tietyn ihmisen koko maailmassa olemisen tapaa, ei voi jäljittää varhaiseen vuorovaikutukseen, Haarakangas toppuuttelee.
Myöhemmilläkin kokemuksilla — kaikilla kokemuksilla, sanoo Haarakangas — on vaikutuksensa. Myös ihmisen oma aktiivisuus vaikuttaa. Tärkeää on se, millaisia valintoja hän tekee elämänsä mittaan.
Toisaalta ihmisen mahdollisuudelle kokea myötätuntoa on olemassa myös fyysinen perusta.
— Nykyisen neurologisen käsityksen mukaan ihmisen aivoissa on peilisoluja. Niinpä esimerkiksi kun näkee, että toisella on paha olla tai hän on järkyttynyt tai surullinen, alkaa kokea samoja tunteita kuin tuo toinen.
Vastauksen saaminen on tärkeää kaiken ikäisille. Ensisijaisesti se tarkoittaa, että toinen on läsnä, kuuntelee ja kuulee.
— Ei riitä, että toinen on fyysisesti paikalla, mutta poissaoleva. Voi olla tympeä kokemus, kun toisen mieli vaeltelee muualla ja hän kuuntelee vain toisella korvalla eikä ole kokonaisvaltaisesti läsnä.
Silti Haarakankaan mielestä tärkeää on myös paikalla oleminen. Hän ei ole niitä, jotka uskovat lyhyen laatuajan riittävän. Hyvä hetkiä ei useinkaan tule ilman, että ihmiset viipyvät toistensa lähellä.
— Monesti lapsi leikkii tyytyväisenä omissa oloissaan, kunhan vanhempi on jossain lähellä ja läsnä silloin, kun lapsi tarvitsee häntä. Pieniä, arvokkaita hetkiä ei tule ilman, että vanhempi on paikalla ja tilanneherkästi tarttuu hetkeen.
— Aika moni katuu niitä pieniä hetkiä, jotka jäivät käyttämättä. Jäi tarttumatta, jotain tekemättä, ottamatta kontaktia.
Haarakangas puhuu ajankäytöstä kreikan kielen kronos- ja kairos-käsitteillä: Kronos-aikaa mitataan kellolla, se on kiireen ja kuluttamisen maailmaa. Kairos on merkityksellinen hetki, kohtaaminen, välähdys, oivallus. Kairos sisältää mahdollisuuden muutokseen.
— Joku voi muistaa, kuinka isän kanssa käytiin ongella tai oltiin vaan. Muisto voi olla avainasia, kun ihminen myöhemmin rakentaa omaa maailmassa olemisen tapaansa.
Keskinäisestä vuorovaikutuksesta tai keskustelusta voi tulla jatkuvaa vuoropuhelua, dialogia. Sanojen lisäksi se toteutuu tietenkin myös eleissä, ilmeissä ja suhtautumistavoissa.
— Välittäminen tarttuu. Jos toinen on ystävällinen sinulle, on epätodennäköistä että olisit vastavuoroisesti töykeä ja epäystävällinen häntä kohtaan, Kauko Haarakangas sanoo.
— Valitettavasti useimmilta aikuisilta on kadonnut taito olla vuorovaikutuksessaan avoimia ja ennakkoluulottomia niin kuin lapset ovat. Vuoropuhelu ei kuitenkaan onnistu ilman tietynlaista avoimuutta.
Haarakangas tähdentää, ettei tarkoita avoimuudella sitä, että toiselle pitäisi paljastaa kaikki omat salaisuudet.
— Avomielisyys on ennen kaikkea sitä, että on valmis kuulemaan omista ajatuksista ja mielipiteistä poikkeavia käsityksiä ja ottamaan niistä myös oppia. Vuoropuheluun kuuluu tietenkin se riski ja mahdollisuus, että siihen osallistuessaan voi muuttua.
Keskinäiseen vuoropuheluun antautuneet ihmiset arvostavat ja kunnioittavat toisiaan ja pitävät toisiaan tasavertaisina. Kumpikaan ei ajattele omistavansa totuutta, vaan vuoropuhelun tarkoitus on juuri etsiä sitä. Se on mahdollista vain luotettavassa ja turvallisessa suhteessa.
— Voi puhua, jos on tarve, mutta ei ole pakko. Vastavuoroiset ihmissuhteet ovat vahva tuki ja turva, jos joutuu kamppailemaan elämänkolhujen ja vaikeuksien kanssa.
— Jos saa ja voi surra menetyksiään tuttujen kanssa, ei tarvitse miettiä, sureeko oikein. Jokainen tekee sen omalla tavallaan. Nykyään korostetaan aivan liikaa asiantuntija-avun tarvetta tai turvaudutaan lääkkeisiin.
Torniossa psykologina työskentelevä Kauko Haarakangas myöntää, että totta kai on tilanteita, vaikeita kriisejä ja traumaattisia kokemuksia, joissa voidaan tarvita asiantuntijaa auttamaan.
— Mutta myös psykoterapeutti lähestyy eri tilanteita ja kokemuksia yhteisestä ihmisyydestä käsin. Ei esimerkiksi psykoosi tipahda taivaalta, vaan sillä on oma syntyhistoriansa. Ihminen on kokenut jotain äärimmäisen pelottavaa, ja sen takia hänen maailmankuvastaan on tullut hyvin uhkaava.
Psykoterapeutille vuoropuhelu on ammatillinen työväline.
— Terapeutin tehtävä on luoda niin turvallinen vuorovaikutussuhde, että psykoottinen ihminen pystyy puhumaan peloistaan. Psykoottiset harhat ovat hänelle todellisuutta, ja siinä mielessä myös terapeutin on kuunneltava ja yritettävä ymmärtää niitä.
— Potilaat haluavat tulla kuulluiksi, vaikka heillä ei olisi sanoja sille, mikä heitä ahdistaa. Potilaan tai asiakkaan läheiset tietävät taustoista yleensä aika paljon.
Sen takia, että jokainen elää verkostoissa, perheenjäsenet tai muut läheiset otetaan mukaan vuorovaikutukselliseen hoitoprosessiin. Lisäksi hoito pitäisi Haarakankaan mielestä toteuttaa pääosin asiakkaan tavanomaisessa elämänympäristössä, siis avohoidossa.
Terapia-vuoropuhelu on Haarakankaan mukaan useimmiten oikea ja tehoava hoito siksi, että vain harvoin psykoosin taustalla on aivo-orgaanisia, biologisia tekijöitä. Tavallisimmin psykoosi liittyy elämänkokemuksiin.
Arkielämässä itse kukin valitsee puhekumppaneikseen mieluummin mukavilta, helpoilta ja tutuilta tuntuvia, vähemmän haastavia ihmisiä. Samantapaiset elämäntilanteet ja mielipiteet yhdistävät eivätkä aiheuta ongelmia tai vie energiaa.
Haarakankaan mielestä on jo paljon, jos ihmisellä on muutama hyvä, vastavuoroinen ihmissuhde. Mutta mikään ei estä panemasta paremmaksi. Omaa minuuttaan tai maailmassa olemisen tapaansa kehittäessään ihminen voi myös yrittää avartaa omia rajojaan.
— Itseään voi kehittää tapaamalla erilaisia, eri-ikäisiä ja eri tavoin ajattelevia ihmisiä ja keskustelemalla heidän kanssaan ystävällisesti. Voi myös yrittää tutustua erilaiseen, vieraaseen kulttuuriin. Vuoropuhelua erilaisuuden kanssa voi käydä myös kirjojen ja taiteen välityksellä.
Vuoropuhelua voi käydä vaikka kotinurkissa pysyen. Eikä siihen aina tarvita mitään lisävirikkeitä: aikaa ja tilaa tarvitsee myös päänsisäinen vuoropuhelu. Pohtimalla ja arvioimalla omaa toimintaa ja ajattelua voi oppia jotakin.
— Emme pääse siitä, että ihmisen keho, mieli ja ympäristö käyvät jatkuvaa keskinäistä vuoropuhelua. Vaalin sitä pitämällä huolta kunnostani, yrittämällä säilyttää uteliaisuuteni sekä toimimalla niin, etten kovin hirveästi loukkaisi toisia.
Kirjallisuus:
Kauko Haarakangas: Parantava puhe. Dialogisuus ihmissuhteissa, mielenterveystyössä ja psykiatrisessa hoidossa. Magentum Oy 2008.
Kauko Haarakangas: Voimistava läsnäolo. Mielen tiet lapsuudesta vanhuuteen. PS-kustannus 2011.
Jaa tämä artikkeli: