Neljä matkaa sydämen jouluun
Joulun odotus sisältää koko ihmiselämän kirjon avuttomuudesta ja tyhjyydestä luottamukseen ja toivoon. Neljä kirjoittajaa avaa erilaisia ovia adventin aikaan.
1.
Ensimmäisen adventin sanoma julistaa: ”Kuninkaasi saapuu nöyränä”. Jeesus ei ratsastanut Jerusalemiin maallisten valtiaiden tavoin hevossaattueessa, vaan aasilla resuisten opetuslastensa seuraamana. Hän oli täysin riisuutunut vallan merkeistä, hän oli tyhjä näkyvästä kunniasta. Hän oli astunut Taivaasta maan pölyyn.
Adventin kuva nöyrästä kuninkaasta kertoo siitä, kuinka Jumala halusi tulla maailmaan pelastaakseen sen. Jumala ei lähestynyt langennutta ihmiskuntaa enää profeettojen tai pyhien kirjoitusten välityksellä. Hän päätti tulla maailmaan syntymällä sinne.
Jumala parkaisi syntymähuutonsa köyhässä seimessä. Hänestä tuli pieni avuton lapsi, jota syötettiin ja juotettiin ja opetettiin kävelemään ja lukemaan. Aikuisena Jeesus itki, uupui ja pelkäsi. Hän ei jaksanut kantaa yksin ristiään. Hänen voimansa hiipuivat, ja lopulta hän kuoli.
Ja kuitenkin: Paimenet näkivät seimen vauvassa Jumalan kirkkauden. Opetuslapset jättivät kalastajanverkkonsa, kun Jeesus pyysi heitä matkaansa. Sokea sai näkönsä, kun Jeesuksen kädet koskettivat hänen silmiään. Lopulta suomut putosivat roomalaisen sotilaan silmiltä, kun hän katseli ristillä roikkuvaa Jeesusta ja näki Jumalan Pojan.
Adventtiaika kertoo ihmiseksi tulleesta Jumalasta, inkarnaation ihmeestä. Jeesus lähestyy meitä hiljaa ja nöyränä, valtanaan ainoastaan itsensä antava rakkaus. Suomut putoavat meidän silmiltämme ja näemme, että hänessä on pelastus, emme kai me muuten huutaisi Hoosianna, ”Pelasta!”
Laura Mäkelä
2.
Kaiken murheen ja ahdistuksen, häpeän ja pelon jälkeen tulee toisenlainen aika. Silloin synnin takia Jumalasta pois kääntynyt, monella tavalla vääristynyt ja syntiin langennut maailma kuulee tuomionsa. Koittaa pelastus, tapahtuu siis oikeudenmukaisuus ja koittaa rauha. Toisille se merkitsee iloa Jumalan näkemisessä, toisille tuomiota.
Me emme halua kuulla tuomiosta. Vaikka länsimainen populaarikulttuuri on nykyisenä epävarmuuden ja henkisen omakuvan hajoamisen aikana yhtä tv:n pudotuspeliä ja tosielämä yt-neuvottelua, ajatus tuomiosta voi häiritä mielenrauhaamme ja omahyväisyyttämme.
Nikean uskontunnustuksen mukaan Jeesus ”on kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja jonka valtakunnalla ei ole loppua”. Luterilaisten kirkkojen Augsburgin tunnustus puolestaan sanoo, että ”Kristus on aikojen täyttyessä ilmestyvä tuomiolle ja herättävä kaikki kuolleet”.
Nämä opinkohdat ovat kovaa tekstiä, mutta ne pohjautuvat Raamattuun. Puhe tuomiosta voi särähtää niiden korvissa, joille syntisten ystävä Jeesus on lempeä ketojen kulkija. Mutta tuon syntisten ystävän puhe tuomiosta muistuttaa siitä, ettei ole yhdentekevää, miten kristitty uskoo ja elää. Kärsivä ihminen saattaa kokea, että helvetti alkaa jo tässä ajassa. Mutta särkyneen elämän keskeltä voi nousta myös huokaus: miksei Jeesus jo tule ja auta?
Jouluna syntynyt Jumalan Poika jätti uskovilleen tehtävän: olkaa maan suolana ja saarnatkaa valtakunnan evankeliumia. Mutta ei loputtomiin. Jeesus puhui myös Ihmisen Pojan paluusta. Se on nykykielellä Kristus-tapahtuma 2.0.
Jussi Rytkönen
3.
Kolmas adventti lupaa, että Vapahtaja tulee pian. Pyhään sisältyy vahva jännite: Ikiajoista lähtien kätketty salaisuus on nyt paljastettu ja saatettu tiedoksi kaikille kansoille. Silti emme vielä tiedä, kuka on tulossa.
Kolmannen adventin raamatullinen päähenkilö Johannes Kastaja näki, kuka on tulossa. Hän korotti äänensä ja huusi: ”Tasoittakaa Herralle tie!”
Johannes oli Jeesuksen ”bestman”, sulhasen edellä kulkeva ystävä. Hän tunnisti Jeesuksen Jumalan Karitsaksi ja neuvoi oppilaitaan katsomaan häneen. Ehkä Johannes aavisti jo Jeesuksen ristin.
Silti myös Johannes joutui sietämään odotuksen epävarmuutta ja kysymään Jeesukselta, onko tämä se, jonka on määrä tulla.
Adventtiajan violetti väri ohjaa meitä tutkimaan itseämme ja suhdettamme lähimmäiseen ja Jumalaan. Se kehottaa myös etsimään oikeudenmukaisuutta, sillä ”Herran edellä kulkee oikeus, se valmistaa Herralle tien”.
Yksityiskohtaisia ohjeita valmistautumiseen pyhän raamatuntekstit eivät tarjoa. Muistamme, miten Johannes eli askeettisesti, mutta Jeesus söi ja joi syntisten kanssa.
Lupaus todellisesta elämästä haastaa meidät päästämään irti korvikkeista ja pudottamaan käsistämme synnin ja turhuuden taakat. Kysymys ei ole julkisivun kiillottamisesta ja kaunistelusta. Elämän rosoisuutta ja tyhjyyttä ei tarvitse peitellä.
Kolmannen adventin tekstit eivät keskity meidän tekemisiimme, vaan kertovat Kuninkaasta, joka lähestyy meitä ja tulee kohta avuksemme.
Taneli Kylätasku
4.
Neljäntenä adventtisunnuntaina kirkko pysähtyy lasta odottavan Marian eteen. Mitä me näemme?
Yksi näkee teinitytön, joka yrittää epätoivoisesti keksiä ulospääsyä sotkemistaan asioista. Toinen näkee hahmon, jonka harteille varhaisen kirkon teologit ripustivat itse keksimiään ihmekertomuksia.
Kirkon yhteinen usko näkee Jumalan valitseman neitsyen, joka yksinkertaisesti otti vastaan Jumalan lupauksen. Sana ja usko tekivät joulun ihmeen mahdolliseksi.
Neljännen adventin evankeliumiteksti kertoo Joosefin ja enkelin kohtaamisesta. Joosef oli jo päättänyt toimia oman järkensä mukaan ja hylätä kihlattunsa. Silloin hänelle ilmestyi unessa enkeli, joka kehotti häntä pysymään Marian kanssa. Joosef ja Maria eivät ole ainoita, joille Jumalan lupauksiin uskominen on ollut inhimillisesti mahdotonta.
Koko adventin aika ihmeineen ja profetioineen tekee meistä nykyihmisistä uskon kerjäläisiä. Onneksi apostoli Paavali muistuttaa, mistä uskon saa: Kristuksen Sanan kuulemisesta. Isille annetut lupaukset sisälsivät koko ihmiskunnan lunastuksen ja syntien sovituksen.
Siksi joulu on paitsi Marian, myös luotettavien lupausten ja lähetystyön juhla.
Lähetystyön hedelmänä syntynyt ja yhä kasvava kirkko hiljentyy neljäntenä adventtina raskaana olevan Marian kanssa. Teemme itseemme tilaa Jumalan Pojan syntymän ihmeelle.
Danielle Miettinen
Lähteinä on käytetty neljän adventtisunnuntain raamatuntekstejä, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Evankeliumikirjaa sekä Reijo Ylimyksen teosta Pyhän vuoden pyhät (Johnny Kniga 2003)
Jaa tämä artikkeli: