Eletty on. Karttuvat vuodet ja varsinkin elämän viime vaiheet voivat myös yllättää. Kuva: Lifesize
Kohtuullisia toiveita?
Vanhuutta voi suunnitella – tai sitten ei. Muutama kohtuullinen toive on kuitenkin paikallaan sekä itselle että ympäristölle.
Kun eläkevuodet alkavat konkretisoitua ihmisen elämässä, monen sisintä vihlaisee. Niitä ei voikaan täysin hallita.
Itsestään vuosia vastanneen ei ole helppoa suostua siihen, että terveelliset elämäntavat, mahdolliset säästöt ja muut varautumiset eivät tarjoakaan takuuta toimintakykyisistä jatkovuosista.
Ympärillä näkee liian usein, että sairauskohtaus voi yllättää. Ei tarvita kuin yksi varomaton askel jäätiköllä, lonkka jonka murtuma ei paranekaan, ja eläkevuosien raamit ovat siinä. Jonkun toisen kohdalla taas pää alkaa pettää. Muistisairauksien ennustetaan lisääntyvän tulevina vuosina hyvin paljon.
Mitä siis tehdä? Pitäisikö minun alkaa ratkoa ristisanoja, kun sen sanotaan virkistävän muistia?
Kun yhä useampi ihminen elää pidempään, valtaosa jopa kotonaan loppuun asti, sairauksien määrä ja avun tarve kasvaa. Jos ystävät alkavat joskus olla yhtä heikkoja kuin itse, ongelmia syntyy. Kaikilla ei ole omaisia, jotka kantavat huolta siitä, miten vanha pärjää.
Minun on siis otettava vakavasti se mahdollisuus, että tulen tarvitsemaan vanhuudessani apua, joka etukäteen ajatellen osin rikkoo yksityisyyttä, intimiteettisuojaa ja kaventaa joskus jopa itsemääräämisoikeutta. Samalla tavalla puututaan elämän alkupäässä lapsen elämään. Huolenpidon tarvetta ja itsenäisyyttä on vaikea liittää yhteen.
Moni pelkää vanhuudessa erityisesti yksinäisyyttä. Pelko ei ole ihan aiheeton, sillä niin vanhenee kuin elääkin. Jos on vetäytyvää sorttia ja sukulaiset kaukana, ihmisten ilmoille lähteminen alkaa olla pitkän yksinolon jälkeen vaikeaa. Syntyy yksinäistymiskierre, jota ei helpolla omin voimin murreta.
Siksi kuulostaa järkevältä pitää jo ennen eläkevuosia huolta ihmissuhteistaan ja miettiä vakavasti, kenelle voi antaa apua ja keneltä voi sitä saada, kun pahat päivät tulevat. Vanheneminen on yhteisöllisempi juttu, kuin itsenäisyyttään varjeleva voiman päivinään uskoo.
Joku sanoikin, että kannattaa jo viisi vuotta ennen eläkkeelle lähtöä miettiä, millä aikoo työelämän jälkeen päivänsä täyttää. Eikä vain miettiä, vaan myös panna toimeksi.
Itse asiassa tehtävä on ihan sama kuin menneinäkin vuosina: Millaista elämää haluan viettää, mikä on minulle oikeasti tärkeätä ja mihin haluan aikani ja voimani käyttää?
Näihin kysymyksiin ei ole tarjolla kuin henkilökohtaisia, itse löydettyjä vastauksia.
Ehkä muuan 1600-luvulla elänyt nimetön nunna tiesi jotain vanhenemisesta, kun hän rukoili:
”Vapauta minut hillittömästä halusta panna kuntoon kaikkien toisten asiat. Tee minusta huolehtivainen, mutta ei äreä; auttavainen, mutta ei määräilevä. On tietysti sääli, etten voi käyttää kaikkia laajan viisauden varastojani, mutta tiedäthän Herra, että haluaisin loppuun saakka säilyttää edes muutamia ystäviä. Varjele minua selostamasta loputtomiin pikku yksityiskohtia – anna minulle siivet joilla pääsen asian ytimeen. – –
”Varjele minut kohtuullisen herttaisena. En halua olla pyhimys – sellaisen kanssa on joskus hankala elää – mutta hapan vanha nainen on paholaisen huippuluomus. Suo minulle kyky nähdä hyviä asioita yllättävissä paikoissa ja lahjoja yllättävissä ihmisissä. Ja auta minua, Herra, armossasi kertomaan niistä heille itselleenkin.”
Iän ja muuttuvien olosuhteiden uhriksi heittäytyminen ei auta ketään. Niin kauan kuin nuppi edes jotenkin pelaa, vastuu omasta elämästä on todellinen ja omissa käsissä. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Toivon myös, ettei minusta – ei kenestäkään – tule mitään yhteiskunnan ”ongelmajätettä”, josta on päästävä kansantalouden pystyssä pitämiseksi nopeasti ja kustannustehokkaasti eroon. Suhde ihmisen ikään on kulttuurikysymys ja kertoo paljon puhujan arvoista.
Myös lapsista ja vammaisista on aika tavalla kustannuksia, mutta harvemmin kuulee, että heidän hoitonsa on sietämätön taakka. Jospa nuoremmat eivät niin kauheasti pelkäisi omaa vanhenemistaan ja autettavaksi tulemistaan, että siitä muistuttavat vanhat alkavat tuntua taakalta.
Vanha on ihminen, vaikka voimiltaan ehkä heikko. Hänellä on kokemuksensa ja muistonsa. Hänet on syytä ottaa vakavasti eikä koskaan kuvitella, mitä hän tahtoo. Erityisesti omaishoitajat tietävät, että huolenpidossa on kysymys ennen muuta rakkaudesta ihmiseen ja kunnioituksesta elettyä elämää kohtaan.
Vanhuus ei ole sairaus. Parhaimmillaan se on elämänkaaren kultainen reuna.
Jaa tämä artikkeli: