Katja Hyryä kiinnostaa, miten kotiseudulta lähtö ja muutot vaikuttavat ihmiseen. Kuva: Paula Lehto

Kokemukset ulkopuolisuudesta saivat samaistumaan pakolaisiin

Kulttuurintutkija Katja Hyry sanoo, että elämäntarinan kertominen auttaa löytämään omaa paikkaa maailmassa ja myös asettumaan uuteen maisemaan.

• 04.07.2016 16:20
• Ulla-Maija Vilmi

Elämänhistoriallinen lähestymistapa on tuttu kulttuurintutkija ja opettaja Katja Hyrylle. Hän alkoi varhain kysellä, miten kotiseudulta lähtö, monet muutot, paikkakunnan tai maan vaihdokset vaikuttavat ihmiseen, hänen persoonaansa ja identiteettiinsä.

– Lapsuudessani ja nuoruudessani perheemme asui Yhdysvalloissa kolme kertaa isän työn takia. Kun menin siellä kouluun, en osannut kieltä. Suomessa olin pitkän saksan lukija.

Kielitaidoton koululainen samaistui pakolaisiin.

– Kun isä haki minua koulukaverin 12-vuotissyntymäpäiviltä, hän kysyi, olinko huomannut, että kaikki muut olivat aasialaisia. Minä olin ainoa valkoihoinen. En huomannut, koska minun silmiini kaikki näyttivät samanlaisilta. Meitä yhdisti kokemus maahanmuutosta ja vähemmistöön kuulumisesta.

33 000 pakolaista tuli rajan yli

Myöhemmin, ryhdyttyään opiskelemaan kulttuurintutkimusta, Katja Hyry kuuli kemiläisestä yhteisöstä, joka koostui 1920-luvulla Vienasta Suomeen tulleista pakolaisista.

– Muutamien vuosien aikana idästä tuli 33 000 pakolaista. He vain kävelivät rajan yli ja menivät ensimmäiseen tienvarren taloon pyytämään yösijaa tai muuta apua. Rajan yli tuli naisia, lapsia, vanhuksia ja kotieläimiä.

Monilla jäi perheenjäseniä rajan toiselle puolelle. Yhteydet heihin katkesivat, kun raja sulkeutui.

– Pakolaiset etsivät töitä. Monet onnistuivat saamaan niitä lakkorikkureina pohjoisen sahoilta, läheltä Ruotsin rajaa. Sotien jälkeen osa heistä pakeni Ruotsiin, kun inkeriläisiä alettiin luovuttaa Suomesta Neuvostoliittoon. Sodassa Kemin vienalaiset taistelivat suomalaisten rinnalla.

Kertomuksia menneisyydestä

Katja Hyry haastatteli Vienan-pakolaisia 1980–1990-luvun taitteessa Kemissä, Ruotsissa sekä pakolaisten Vienaan jääneitä sukulaisia Vienassa.
 

– Kun kysyin, missä haastateltava oli syntynyt, sain vastaukseksi kertomuksen. Kertomus oli ehjä, visuaalinen kokonaisuus, jota oli selvästikin ajateltu tai kerrottu monta kertaa.

Nuori tutkijanalku pääsi kuuntelemaan myös yhteisöllisesti syntyvää kertomusta.

– Tekeillä oli pienoismalli sahayhteisöstä. Samalla tekijät muistelivat. Sahayhteisönsä raunioilla he rakensivat kertomusta menneisyydestä. He oikaisivat toisiaan ja nauroivat yhdessä monille asioille. Vertaismuisteleminen auttoi selvittämään kokemusten merkityksiä ja toi uusia näkökulmia omiin muistoihin.

Aineiston keruuaikoina raja itään avautui. Niinpä oli mahdollista havaita, että rajan eri puolilla eläneille perheenjäsenille ja sukulaisille oli muodostunut erilaiset käsitykset yhteisestä menneisyydestä.
 

Jokainen tulee jostakin

Puhuminen ei ole ainoa tapa kertoa elämäntarinaansa. Katja Hyryn mukaan eri ihmiset muistelevat eri tavoin: maalaamalla, kirjoittamalla erilaisia tekstejä kuten runoja, lauluja tai rukouksia, laatimalla näyttelyn, kirjoittamalla ja esittämällä näytelmiä, tekemällä käsitöitä, pystyttämällä muistomerkin.

– Nämä kaikki ovat erilaisia jälkiä koetuista muutoksista. Ne auttavat löytämään omaa paikkaa maailmassa ja myös asettumaan uuteen maisemaan. Työstämällä ja tekemällä muistoistaan uutta voi löytää selviytymisen ja sopeutumisen avaimia.

– Jokainen tulee jostakin. Vertaismuisteleminen auttoi selvittämään kokemusten merkityksiä ja toi uusia näkökulmia omiin muistoihin. Silti jokainen voi itse valita, mitä haluaa kertoa. Elämäntarinaryhmässä jokaisella jäsenellä on tasavertainen mahdollisuus kertoa ja kuunnella, toisia kunnioittaen ja arvostaen.

Hyryn mukaan etenkin seniorikansalaisilla voi olla tarve hahmottaa elämäänsä kokonaisuutensa. Siis sitä, miten olen tullut siksi ihmiseksi, joka olen, ja miten esimerkiksi eri paikat ovat vaikuttaneet siihen. Omaan tarinaansa voi löytää näkökulman, jonka varassa voi elää.