Henkireikä. Meeri Kivisaari lenkittää Tinkaa Keskuspuistossa joka päivä. Puisto palvelee muun muassa ulkoilijoita, työmatkapyöräilijöitä, ratsastajia, sienestäjiä, juoksijoita ja palstaviljelijöitä.
Koko elämä Keskuspuistossa
Hämeenlinnanväylällä jyrisee autojen virta, mutta heti tien itäreunasta, Suomalais-venäläisen koulun kohdalta, alkaa metsä: Keskuspuisto.
Teksti Katri Simonen
Kuva Jani Laukkanen
Liisa Jouttimäki on jokapäiväisellä pyörälenkillään, tällä kertaa matkalla Kauppakeskus Kaareen, jossa on ”se mälli” eli ostoskeskus.
– Olen pyöräillyt Keskuspuistossa jo yli 60 vuotta, hän sanoo.
Puisto ei ole paljon muuttunut. Asfalttiteitä on tullut, ja viittoja.
– Mutta jänis loikki juuri tien poikki. Joskus olen melkein törmännyt hirvenvasaan.
Jouttimäellä, jos kellä, on juuret Keskuspuistossa. Hänen vanhempansa on vihitty, hän itse ja hänen lapsensa ja lapsenlapsensa ovat syntyneet ja hänen työpaikkansa on sijainnut kilometrin säteellä puistosta.
Kävellään summamutikassa puistoon syvemmälle. Asfaltti- ja hiekkateiltä poikkeaa polkuja. Juurakoita, muurahaispesiä… Vihreän välistä pilkottaa sinistä – sadevesitynnyreitä. Kasvimaa. Ruskettunut nainen.
Sari Bergman kertoo hääräävänsä palstalla tai menevänsä sieneen aina, kun ei ole mökillä. Nelilapsinen perhe muutti aikanaan alueelle isoon omakotitaloon Lassilasta. Nykyisin talon toisessa päässä asuu pojan perhe.
– Talvisin hiihdetään miehen kanssa Pitkäkoskella. Siellä on Helsingin paras maja ja parhaat munkit. Kaupunki yritti purkaa sen, mutta majan puolesta kerättiin nimiä.
– Turistit menevät Paloheinän majalle, joka on Helsingin isoin hiihtomaja. Paikalliset tykkäävät enemmän Pitkäkoskesta, Bergman, 68, puhelee.
Hän on palstalla noukkimassa kehäkukkia.
– Minulla on jo paljon terälehtiä kuivattuna. Olen käynyt kurssin: voin tehdä kehäkukkavoidetta. Aina pitää keksiä jotain uutta. Mutta epäilen, että voide jää tekemättä ja ensi vuonna heitän terälehdet pois, hän nauraa.
Palstamaan reunalla ylenee korkeita keltaisia kukkia. Maa-artisokka kukkii tänä vuonna.
– Maa-artisokasta saa ihanaa keittoa. Niiden kuorimisessa vain on hitonmoinen homma, sanoo eläkkeelle juuri jäänyt psykologi ja psykoterapeutti Sari Bergman.
Nuori nainen ja säihkykatseinen paimenkoira etenevät hiekkatiellä reipasta vauhtia.
– Kerran päivässä lenkkeillään, Meeri Kivisaari, 17, sanoo.
Hän käy myös juoksemassa kuntosalilla.
– Metsässä tuntuisi tyhmältä juosta ilman koiraa. Ja jos juoksisin Tinkan kanssa, en varmaan pysyisi messissä.
Kivisaari on asunut lähistöllä koko ikänsä ja asuisi vaikka aina. On rauhallista, kulkuyhteydet hyvät. Hänen toiveammattinsa on juristi.
Isä, rattaat, mäyräkoira. ”Tämä paketti”, toteaa Aarre Elo, 34. Hän on hoitovapaalla ja käy puistossa kolmesti päivässä.
– Jo 30 vuotta on koluttu Keskuspuistoa. Välillä olen ollut muuallakin, mutta aina on tultu takaisin. Kaikkea löytyy. Jänniä luolia, bunkkereita, juoksuhautoja. Koirapuisto, leikkipuisto, sieniä, marjoja.
– Airsoft-kentällä nuoret pelaavat oikeannäköisillä leluaseilla. Me käydään siellä, heitän Adalle käpyjä, joita se tykkää syödä, ja Ansa-tyttö ihmettelee, isä Aarre Elo kertoo.
Ohi kahisee tuulipuku, ja tummat hiukset liehuvat. Madhu Bhatt, 43, on juoksulenkillä, kuten aina, kun hänellä on vapaapäivä.
– Näen joka päivät samat ihmiset. Mutta suomalainen kulttuuri, emme puhu, hän hymyilee.
– Kun anoppi tulee Intiasta, me kierrämme täällä joka päivä. Tämä on myös anopin lempipaikka. Delhissä meillä on puisto, viisi kertaa suurempi, mutta se ei ole turvallinen. Nainen voi mennä sinne vain, jos mies on mukana, Bhatt kertoo.
Liikenteen kohina alkaa taas voimistua, Kehä I rajaa Keskuspuistoa Pirkkolaan päin. Kulkusiltaa kehätien yli suihkivat kotiin palaavat kypäräpäät. Länsi-Pakilassa asuva 55-vuotias mies kertoo pyöräilevänsä työmatkat 4–5 kuukautena vuodesta.
– Aikaa yhteen suuntaan, kahdeksaan kilometriin, menee reilu puoli tuntia. Vaimon kanssa käydään puistossa myös kävelemässä, ja kun poika oli pieni, hän pelasi kentällä.
– Ollaan asuttu täällä 31 vuotta, mies sanoo tähyten jo eteenpäin.
Jaa tämä artikkeli: