Jätetty. Johannes kokoaa itseään, herää aamu toisensa jälkeen uuteen päivään. ”Tavoittelen tilaa, jossa olen löytänyt itseni uudelleen. Mutta en tiedä, onko uusi Johannes valmis jakamaan itsensä toisen kanssa. Kenelle kelpaan, kenet itse kelpuutan? En halua joutua uudelleen hylätyksi.” Kuva: Esko Jämsä
Kokonaiseksi jälleen
Eräs pitkä avioliitto on päättynyt. Se on kova paikka, jossa on mietittävä uusiksi myös kirkon opetusta rakkaudesta, joka ei koskaan kuole.
Hääkuva, niin. Mitä sille tekisi? Tätä mies miettii uudessa kodissaan. Hän poimii muuttolaatikosta esiin muistoja menneiltä vuosilta: valokuvia seurusteluajoilta, yhteisistä lapsista ja perheestä.
Hän päätyy nostamaan kuvat näkyville. Vihkikuvan ja perhepotrettien paikka on uudessa kodissakin kirjahyllyn päällä.
Hän on Johannes, lähes kuusikymppinen kristitty, jonka pitkä avioliitto on nyt takana.
– Vuosi sitten vaimo kertoi, että hänen pitää saada miettiä asioita yksin ja rauhassa. Mitään muuta ennakkovaroitusta en hänen lähtöaikeistaan saanut.
Puoliso oli tehnyt päätöksensä kaikessa hiljaisuudessa. Hän oli järjestänyt itselleen uuden asunnon, pakkasi tärkeimmät tavaransa ja muutti pois.
Järkyttynyt mies jäi asumaan yksin yhteistä kotia, kunnes saapui kirje.
Pariskunnan yhteiseloa oli kestänyt lähes 30 vuotta. He seurustelivat aikoinaan vajaan vuoden verran ja päättivät mennä naimisiin.
– Olimme tuolloin lähes kolmekymppisiä, ja molemmilla meillä oli halu saada lapsia. Vaimon biologinen kello tikitti.
Ensimmäinen lapsi syntyi muutaman vuoden kuluttua avioitumisesta ja toinen piakkoin perässä. Lasten tulo muutti nuorenparin elämänrytmin juuri niin kuin jälkikasvun syntymä vain voi tehdä. Parista tuli perhe, lapset kasvoivat ja kasvattivat vanhempiaan.
– Jokainen pikkulapsiperheen arkea pyörittänyt tietää, että se on rankkaa hommaa ja koettelee suhdetta, muistelee Johannes menneitä vuosia.
Sittemmin lapset alkoivat itsenäistyä ja esikoinen muutti omilleen. Nuorempi pääsi opiskelemaan ja mies alkoi jo odottaa aikaa, jolloin voisi olla puolisonsa kanssa jälleen kahden.
Sitä aikaa ei koskaan tullut. Johannes muistaa sen tammikuisen aamupäivän lumipyryn. Hän avasi postilaatikon, selasi saapunutta postia ja järkyttyi. Oli tullut kirje käräjäoikeudesta. Siinä luki, että puoliso on hakenut eroa.
Johanneksen vaimo kertoi jälkikäteen, että hän oli suunnitellut erilleen muuttoa jo vuosien ajan.
– Minulle kaikki tuli aivan puun takaa, kertoo mies.
– En havainnut mistään merkistä, että seisomme kuilun reunalla. Olin aivan lyötynä kirjettä lukiessani. Itkin ja paruin kuin pieni lapsi.
Ei. Kummallakaan ei ole ollut ketään toista. Eroon ei liity kolmatta pyörää. Vaimo yksinkertaisesti koki, ettei enää rakasta puolisoaan.
– Mitä on rakkaus, jos se noin vain loppuu? kysyy Johannes nyt.
– En mielelläni käytä koko sanaa, koska en tiedä, mitä se tarkoittaa. Ehkä rakkauden sijaan pitäisi puhua kiintymyksestä, huolenpidosta ja välittämisestä.
Nämä sanat ja sitoumukset eivät kuitenkaan enää kannattele sitä liittoa, jonka pariskunta solmi aikoinaan.
– Liitto, sopimus, maistelee Johannes sanoja ja pohtii niiden merkitystä.
– Avioeroja on paljon, mutta eivät ne avioliiton arvoa vähennä. Tavoitteen pitääkin olla korkealla. Mikä arvo olisi tavoitteella, joka on liian helppo? Ei liene liiton vika, jos ei se ihmisten välillä pidä. En ymmärrä, miksi päivä prinsessana -häihin käytetään niin tajuttomasti rahaa. Papin aamen on kuin starttipyssyn pamaus, jonka jälkeen pari singahtaa esteradalle.
– Minä solmin avioliiton aikoinaan sillä mielellä, että se olisi elämänmittainen. Näin ei käynyt. Mikä auttaisi? Pitäisikö ihmisten seurustella ensin useita vuosia tai tehdä viisivuotissopimuksia yhdessä olemisesta? Nyt vaimo ehdottaa, että olisimme ystäviä. Se ei onnistu. Minuthan on hylätty. Kuinka voisin olla hylkääjän ystävä?
Viime keväänä Johannes pyrki ja pääsi purkamaan tuntojaan miehille tarkoitettuun eroryhmään. Hän on käynyt myös yksilöterapiassa – niin, ja lukenut avioeroa käsitteleviä kirjoja.
– Eräs tuttu lääkäri sanoo, että ainoastaan vihaamalla pääsee eroon toisesta. Viha irrottaa, auttaa jämäköitymään ja pitämään puolensa. En vain pysty kohdistamaan vihaa häneen. Itseänikö minun pitäisi parjata?
Mies pyörittää päätään. Jälkikäteen katsoen avioliitto oli kriisissä, mutta heidän välillään ei ollut mitään, mitä ei olisi voinut selvittää.
Toivo eli viime syksyyn saakka. Vaimo ei kuitenkaan pyörtänyt päätöstään. Marraskuussa posti kantoi kotiin kirjeen, jossa ilmoitettiin, että harkinta-aika on ohi ja pariskunta on tuomittu eroon.
– Koska rakastan häntä edelleen, oli minun pakko antaa hänen mennä, mies toteaa ja katsoo hämärtyvään iltaan.
Yhteinen koti oli laitettava myyntiin. Johannes asuu nyt vuokra-asunnossa, jossa tilaa on vähän ja kirjoja paljon. Hän rakastaa niitä, mutta joutui luopumaan paljosta. Kymmenen hyllymetriä lähti kierrätykseen ennen muuttoa.
– Kun asun yksin, onko tarkoitus, että leikin kotia? mies kysyy itseltään ja vastaa kieltävästi.
– Yritän selvitä hengissä.
Miehen ystävät yrittävät lohduttaa häntä sanomalla, että aina voi löytyä uusi onni.
– Voi sentään, huokaan mielessäni, vaikka ymmärränkin lohduttajien hyvän tarkoituksen. Ei minulla ole haku päällä. Tässä nuollaan vasta haavoja.
Mies kertoo kuunnelleensa imeliä rakkauslauluja ja katselleensa romanttisia leffoja uusin korvin ja silmin.
– Niiden sanoma on se, että sinä teet minut onnelliseksi. Eihän se niin mene. Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan.
Hän kertoo olleensa aina suunnitelmallinen ja järkevä.
– Nyt vasta tajuan, ettei elämää voi hallita. Entä jos antaisin asenteeni muuttua, antaisin asioiden tapahtua omalla painollaan?
– Haluaisin oppia elämään itseni kanssa. Puolikkaan on tultava jälleen kokonaiseksi, hän sanoo.
Kirjahyllyn kuvasta katsoo vihkipari. Siinä on nuori nainen ja mies, mutta mies ei enää ole sama kuin tämä mies tässä.
Ulla Lötjönen
Johanneksen nimi on muutettu.
Mennään naimisiin -häämessut. Vanha Satama 15.–16.1. Helsingin, Espoon ja Vantaan seurakunnilla sekä Helsingin ortodoksisella seurakunnalla on osasto, jossa saa tietoa vihkimiseen liittyvistä asioista.
Pysyvä ja sidottu aikaan
Yhä useampi avioliitto päättyy eroon. Myös yhteiskunnan muuttuminen on vaikuttanut siihen, ettei avioliittoa mielletä enää samalla tavalla omaisuudenhallintaa koskevaksi juridiseksi instituutioksi niin kuin ennen. Muuttuneessa tilanteessa kirkon on täytynyt sopeutua paitsi jäsentensä avioeroihin, myös uudenlaisiin perhenäkemyksiin. Avoliitoista on tullut arkipäivää, uusperheet, erilaiset sateenkaariperheet ja yksin elävät äidit ja isät lastensa kanssa haastavat elämän pituisen normiavioliiton.
Kristillisen avioliittokäsityksen taustalla on ajatus, että vaikka avioliitto on yhteiskunnallinen instituutio, se on samalla Jumalan asettama. Perinteisesti on ajateltu, että Raamatun paratiisikuvauksessa Adamin ja Eevan suhde oli luonteeltaan avioliitto. Avioliittoinstituutio tunnetaan kuitenkin paljon varhaisemmin jo babylonialaisessa Hammurabin laissa.
– Avioliiton historia on paljon vanhempi kuin kristillinen usko. Se on koettu oleellisena osana yhteiskuntaa jo pitkään ennen ajanlaskun alkua, sanoo hiljattain avioliiton teologiasta väitellyt Porvoon suomenkielisen seurakunnan kappalainen Antti Yli-Opas.
– Jo roomalaisen lain aikana syntyi siis tilanne, että avioliitosta oli olemassa sekä maallisen lain säädökset että kristillinen tulkinta. Avioliitto on Jumalan asettama siitä uskosta käsin, että kaikki inhimillisen elämän hyvät järjestykset ovat Jumalan asettamia. Tähän muun muassa Luther viittasi usein.
Raamatussa ei kuitenkaan neuvota, miten avioliitto pitää solmia. Siinä kristityt ovat noudattaneet kulloinkin vallinneen yhteiskunnan käytäntöjä. 400-luvulla tästä tuli ongelma, kun kristinusko levisi germaanien keskuuteen. Germaanien avioliitto oli kauppasopimus, jossa sulhanen hankki morsiamen isältä tyttären hallintaoikeuden. Tämä ei kristityille sopinut, sillä germaaneilla kihlaus oli oikeudellisesti sitova sopimus, johon sisältyi morsiamen hallintaoikeudesta määrätty kauppahinta.
– On huomattava, että kirkon käsitys avioliitosta on aina ollut ytimeltään eri kuin yhteiskunnan käsitys, vaikka se toisaalta perustuu siihen, Antti Yli-Opas sanoo.
Hänen mielestään avioliiton kirkollisia ja yhteiskunnallisia siteitä on kuitenkin vaikea purkaa.
– Tarkkaa rajaa uskonopillisten ja muiden, esimerkiksi eettisten kysymysten välille, ei voida vetää. Avioliiton teologiaa koskevassa historiassa juridinen, yhteiskunnallinen, tapoihin ja kulttuuriin sekä kristilliseen uskoon liittyvät näkökohdat ovat olleet sisäkkäisiä ja rinnakkaisia, Yli-Opas sanoo.
Kristillisen avioliittoajattelun ylevä mutta samalla vaikea kohta on se, että siinä yhteen ja samaan asiaan halutaan samanaikaisesti sovittaa jotakin pysyvää ja jotakin aikasidonnaista. Toisin sanoen kristittyjen täytyy selittää itselleen se, että kautta historian maallisten yhteiskuntien avioliittoinstituutiot ovat poikenneet toisistaan, mutta silti olisi ajateltava, että eroistaan huolimatta avioliitto on aina Jumalan asettama.
Historian ja nykyajan merkittävin ristiriita koskee naisen tasa-arvoa suhteessa mieheen. Joissain kristillisissä piireissä avioliiton teologiaan liitetään edelleen näkemys, että naisen tulee olla miehelleen alamainen. Efesolaiskirjeessä avioliittoa verrataan Kristuksen ja seurakunnan väliseen suhteeseen. Patriarkaalisessa tulkinnassa seurakunnan alamaisuudesta Kristukselle seuraa vaimon alamaisuus miehelle.
– Avioliiton kannalta patriarkaalisista malleista on luovuttu kirkkomme asiakirjoissa jo 1960-luvulla, Antti Yli-Opas sanoo. – Siinä mielessä ’mies on perheen pää’-ajattelua ei ole käytetty patriarkaalisen toimintatavan perusteluna enää pitkään aikaan.
Mutta mitä erityistä lisäarvoa kristillinen avioliittokäsitys tuo yhteiskunnalliseen avioliittoinstituutioon?
– Yhteiskunta ei liitä avioliittoa Jumalan rakkauteen – eikä ylipäänsä rakkauteen – vaan juridiseen turvaan, velvollisuuksiin ja oikeuksiin. Sitä vastoin kirkko liittää avioliiton myös elämän kokonaisuuteen ja uskontulkintaan tavalla, jota lainsäädäntö ei voi tehdä. Tässä mielessä kirkon ja yhteiskunnan käsitykset ovat aina poikenneet toisistaan.
Juhani Huttunen
Jaa tämä artikkeli: