Suurin osa jumalanpalveluksissa kerätyistä kolehdeista on joko kirkkohallituksen tai hiip­pakunnan määrittelemiä. Tänä vuonna kirk­kohallitus on määrännyt 38 virallista kolehtia ja lisäksi suositellut 25 kolehtikohdetta. Espoon tuomiokapituli on määrännyt hiippakunnan seurakunnille 3 kolehtia. Muista runsaasta 10 kolehdista päättää Espoossa kunkin seurakunnan seurakuntaneuvosto.

Ennalta määrätyt kolehdit menevät valtaosin kirkollisten järjestöjen käyttöön. Noin jo­ka toiselle järjestökolehdille on nimetty tark­ka, yleensä ulkomainen avustuskohde. Toinen puoli kolehdeista menee käytännössä järjestöil­le yleisavustuksina.

Monen järjestön toimin­nan edellytyksenä on vuotuisen virallisen ko­lehtien saaminen.

Hiippakunnan määräämät kolehdit ja pieni osa kirkkohallituksen määrittelemistä koleh­deista menevät sellaiseen toimintaan, joka oli­si luontevampaa kattaa riittävin budjettivaroin. Kirkon viranhaltijoiden palkka ja toimintaku­lut pitäisi rahoittaa budjetista, ei kolehdeista.

Kolehdit eivät kuulu rahankeräyslain piiriin. Laki määrittelee, ettei sen piiriin kuulu uskon­nollisen yhdyskunnan julkisen uskonnonhar­joituksen yhteydessä siihen osallistuvien kes­kuudessa suoritettava kolehdin keräys. Seura­kunnan jumalanpalvelus kuuluu ilman muuta 

tämän määrittelyn piiriin.

Kolehti on eri asemassa kuin talousar­vioavustus. Talousarvion rahoittamiseen osal­listuvat kaikki kirkollisveroa maksavat seura­kuntalaiset. Kolehtirahan antaminen on vapaa­ehtoista. Kolehdin kohde ilmoitetaan erikseen jokaisessa jumalanpalveluksessa ja jokainen  osallistuja päättää itse, osallistuuko kolehtiin vai ei ja minkälaisen summan keräyskohtee­seen antaa.

Yhteisten kolehtien määrääminen on vas­tuunalainen tehtävä. Kolehtikohteen tulee olla sen arvoinen, että jokaisessa maamme seura­kunnassa voidaan siihen sydämestä yhtyä.

Li­säksi eri sunnuntait eivät ole kolehtien suhteen lainkaan samanarvoisia.  Suositun juhlapyhän painoarvo on monin­kertainen hiljaiseen arkipyhään verrattuna. 

Kolehtisunnuntaita määrätessään kirkkohalli­tus joutuu arvottamaan asioita. Sama koskee hiippakunnan tuomiokapitulia ja seurakunta­neuvostoa.

Niissä maailman kirkoissa, jotka joutu­vat rahoittamaan koko toimintansa keräysva­roin, kolehti on aivan eri asemassa kuin meil­lä. Työntekijöiden palkat ja kiinteistöjen ylläpi­tokulut kerätään kolehtihaavista. Siinä järjes­

telmässä toisaalta pitää ottaa seurakuntalaiset huomioon, mutta toisaalta on vaara miellyttää vain niitä, joilla on varaa antaa eniten rahaa.

Jokaisessa järjestelmässä on ongelmansa. Oleellista on, miten eettisesti päätöksentekijät ja seurakuntalaiset kunkin järjestelmän sisällä menettelevät.