Kaupungin hälystä avaraan tilaan. Anna-Maija Iskanius (oikealta), Anneli Johansson ja Outi Ampuja nousivat Pasilan asemalta kalliolle.
Kolme kertomusta - matkalla omaan hiljaisuuteen
Hiljaisuutta kaipaa jokainen, mutta hiljaisuuden kokemukset voivat olla hyvinkin erilaiset. Yksi löytää hiljaisuutensa metsästä, toinen mieluisasta musiikista.
Martan rooli hiipui pois
Minulla on eheytynyt, hyvä olo. Olen löytänyt hiljaisuuden monesta suunnasta”, sanoo laajalahtelainen Anneli Johansson.
Johanssonin hyvän olon näkee, tai pikemminkin suorastaan tuntee. Hyvään oloon on kuitenkin ollut pitkä, välillä hyvinkin raskas taival.
”Kotonani arvostettiin kovasti akateemisuutta ja titteleitä. Protestoin kodin arvomaailmaa ja kouluttauduin sairaanhoitajaksi.”
Ammatti sopi ylisosiaaliselle ja auttavaiselle Johanssonille hyvin. Naimisiin hän meni niin ikään uraa arvostavan miehen kanssa.
”Tuli kolme lasta ja minä pyöritin viiden hengen huushollia ja kävin välillä keikkatöissä. Minulla oli ihan hyvä olla, oli paljon tekemistä ja lapsilla harrastuksia.”
Mutta sitten tuli stoppi. Perheen ja suvun auttaja ja puuhaaja uupui omaan rooliinsa ja toisten ihmisten kautta elämiseen.
”Olisin kaivannut apua ahdistukseeni, mutta en sitä saanut. Myöhemmin tajusin, että kukaan ei osannut auttaa, koska minä olin aina ollut se auttaja. Ei minun eikä miehenikään suvussa tavattu käsitellä vaikeita asioita, ne siivottiin maton alle. Ahdistuksessani käännyin Jumalan puoleen ja sain häneltä apua.”
Johansson tunsi kuitenkin itsensä epävarmaksi, sillä hän oli tottunut ajatukseen, että muut tiesivät, hän ei. Niinpä hän otti uskoon liittyvistäkin asioista tarkkaan selvää, luki hengellistä kirjallisuutta, kävi kursseilla ja pyhillä paikoilla. Piti olla kunnon selustatuki kaikkia tietäviä vastaan.
Hän muuttui, löysi kristittyjä ystäviä ja etsi omaa itseään. Mutta yhden muuttuminen vie myös lähipiirin uusien asioiden äärelle. Aina se ei käy kivutta.
”Perheen oli vaikea sopeutua ja kolmenkymmenenkolmen vuoden avioliiton jälkeen tuli ero. Alkuun oli vaikeaa, mutta näen ne ajat tarpeellisina. Jumala laittoi minut hiljaisuuteen, itse olisin jatkanut hössöttävää elämäntapaani.”
Aiemmin Johanssonilla ei ollut ollut aikaa omille harrastuksille. Yhtäkkiä aikaa oli. Hän löysi musiikin, taiteen – ja hiljaisuuden.
”Luen edelleen paljon, kuuntelen musiikkia ja maalaan. Minulla on maalatessani kaikki värit! Sosiaalisuuteni ei ole hävinnyt mihinkään, mutta en ole enää hääräämässä joka paikassa. Jumala antoi minun hoitaa ensin Martan roolin loppuun ja johdatti sitten minut kohti hiljaisuutta. Hiljaisuudessa Jumalalla on tilaa puhua. Tajusin, että Jumala voi puhua suoraan minulle, väliin ei tarvita auktoriteetteja.”
Johansson käy hetkipalveluksissa ja hiljaisuuden retriiteissä säännöllisesti. Usein hiljaisuudessa on sisältöä yllin kyllin.
”Alkuun kävin usein Tuomas-messussa, nyt harvemmin. Tuntuu, että siinäkin on minulle liikaa kaikkea. Tavallinen messu ja Hiljaisuuden messut riittävät hyvin. Enkä enää tuputa uskoa, niin kuin alkuun innokkaana uutena kristittynä tein. Se, että olen kristitty, pitäisi näkyä minussa ja siinä, mitä teen. Ei toisia tarvitse kasvattaa, kun itsessä on riittävästi kasvatettavaa”, naurahtaa Johansson.
Elämän äänet kohdusta hautaan
Elämme elämämme kahden hiljaisuuden välissä. Kun kohdussa oleva lapsi alkaa kuulla, se on hänen ensimmäinen kontaktinsa elämään. Kun elämän loppu on lähellä, ääni on se, mistä luovumme viimeiseksi.
”Istuin sairaalassa isäni vieressä ja lauloin hänelle tuttuja lauluja. Vanhempani olivat olleet pahassa autokolarissa, eikä isä reagoinut enää muuhun kuin kipuun. Mutta tutut laulut vaikuttivat: isän sydämen syke voimistui, verenpaine nousi. Hän kuoli, mutta tuo kokemus kertoi minulle, että olen tekemisissä valtavan voiman kanssa”, kertoo musiikinopettaja Anna-Maija Iskanius.
Tuosta hetkestä on kulunut aikaa liki parikymmentä vuotta, ja musiikkialan sosiaalityöntekijäksi itseään kutsuva Iskanius on entistä vakuuttuneempi äänen ja musiikin voimasta ja mahdollisuuksista.
”Parhaimmillaan musiikki tarjoaa välineen vuorovaikutukseen ja elämyksiä, jotka antavat voimaa. Minulle musiikkiin latautuu niin paljon, se on kantanut läpi elämän.”
Muusikkokin voi silti saada äänistä kyllikseen.
”Nyt kun elämässä on opiskelujen vuoksi hiljaisempi jakso, on taas tehnyt mieli kuunnella kotonakin musiikkia. Hiljaisempi jakso auttaa minua kuulemaan paremmin nyansseja.”
Ääniympäristömme on nykyään entistä runsaampi ja sykkeeltään nopeampi.
”Elämän ja myös musiikin syke on kiihtynyt: kun nyt kuuntelee parinkymmenen vuoden takaisia tanssihittejä, ne tuntuvat tosi hitailta. Ihmisten kaipuu hiljaisuuteen johtunee osaltaan myös runsaasta ääniympäristöstä”, arvelee Iskanius.
Se, miten ihminen kokee äänet, on hyvin yksilöllistä. Toisen melu on toiselle vain epämääräistä hälyä. Myös hiljaisuuden kokemus on kullekin erilainen.
”Minä ajattelen sen niin, että hiljaisuuden ytimeen pääseminen on sitä, että uskaltaa mennä hyvin lähelle itseään”, pohtii Iskanius.
”Yhdelle se on tila, jossa ei ole ääniärsykkeitä, mutta toinen saavuttaakin ehkä oman hiljaisuutensa paikassa, jossa on paljon rytmiä, vähän niin kuin kohdussa. Monelle hiljaisuus on mahdollisuus kuunnella musiikkia, joka antaa luvan levätä.”
Kaikkiin asioihin ääniympäristössään ei voi vaikuttaa, mutta kun voi, kannattaa miettiä, mitä asialle voi tehdä.
”Ei ole merkityksetöntä, minkälaisessa ääniympäristössä elää. On hyvä esimerkiksi miettiä, mikä on itselle hyväksi, mistä saa voimaa. Eikä tarvitse olla muusikko voidakseen kokea musiikin tarjoaman tien vuorovaikutukseen: voi vaikka kysyä vanhalta sukulaiseltaan hänen tärkeimmistä musiikillisista muistoistaan ja laulaa yhdessä hänen kanssaan. Sellainen hetki voi olla molemmille hyvin eheyttävä kokemus.”
Iskanius kertoo, että tärkeimmät ja muistettavimmat musiikkikokemukset syntyvät kahteenkymmeneen ikävuoteen mennessä.
”Kun nyt neli-viisikymppiset ovat vanhainkoti-iässä, ei jalka lyö tahtia Metsäkukkien malliin, vaan muistot heräävät oman nuoruuden tanssikappaleista. Minulle se voi olla vaikka Hassisen kone”, nauraa Iskanius.
Melututkija kiinnostui hiljaisuudesta
Tutkija Outi Ampuja on kirjoittanut runsaan kymmenen vuoden aikana paljon melusta ja ääniympäristöstä. Helsingin yliopiston dosentti pohti väitöskirjassaan syitä sille, miten ja miksi melusta on tullut vakava ympäristöongelma.
Tutkimusta tehdessään Ampujaa jäi mietityttämään kokemuksellisen hiljaisuuden määritelmät.
”Koska en löytänyt sopivaa tutkimusaineistoa aiheesta, piti kerätä aineisto itse”, hän naurahtaa.
Suomalainen hiljaisuus -tutkimushankkeen keruukilpailu toi Ampujalle aineiston, jonka läpikäyminen on ollut antoisaa.
”Melun tutkiminen vie pakostakin negatiivisten asioiden äärelle, hiljaisuuskertomuksista taas valtaosa on hyvin positiivisia. Hiljaisuus nähdään tärkeänä arvona, osana hyvää elämää.”
”Kertomuksissa on paljon hienoja ja oivaltavia määrittelyitä, runojakin. Osa kirjoittajista on kertonut koko elämäntarinansa hiljaisuuskokemusten kautta”
Vaikka suomalaiset kestävät sosiaalisissa tilanteissa hiljaisuutta, se voi myös olla painostavaa ja kantaa epätietoisuutta ja pelkoakin.
”Muuan kirjoittajista kertoi, miltä tuntui hiljaisuus kuolinvuoteen äärellä ja sen jälkeinen vaimea kesä, jolloin ihmiset eivät tienneet, miten olla ja puhua tuoreen lesken kanssa.”
Hiljaisuus on enemmistölle yhtä kuin luonnon äänimaailma, jossa ei kuulu ihmistoiminnasta aiheutuvia ääniä. Outi Ampujan mukaan hiljaisuuden nautinto on monelle myös sitä, että voi kuulla pieniä ääniä, joita ei muuten voi kuulla, kuten lehtien kahinaa tai lumen satamista.
”Suomalaisten perinteisesti määritelty luontosuhde ei ole vielä katkennut, siitä johtunee, että luonto hiljaisuuden paikkana korostuu.”
Jossain Keski-Euroopan maassa, joka on kaupungistunut Suomea aikaisemmin, hiljaisuutta etsivä voi mennä esimerkiksi vanhaan kaupunkiin, jossa kuuluu vain askelten kopinaa. Tutkijan mielestä suomalaisissakin kertomuksissa hiljaisuutta löydettiin myös kaupungista, jossa voi olla hiljaisempia ajanjaksoja – sunnuntaina, juhannuksena tai vaikka hyvin varhain aamulla.
”Kaupungissa melua hyväksytään ja sitä siedetään, mutta vastapainoksi ainakin keruukilpailuun vastanneet kaipaavat hiljaisia paikkoja. Tämä on huomattu myös muissa maissa tehdyissä kyselyissä.”
Koti on hiljaisuutta arvostaville tärkeä paikka. Ampujan mukaan voi karkeasti yleistäen sanoa, että mitä vaativampi ja hektisempi työ, jossa ollaan paljon tekemisissä ihmisten kanssa, sitä tärkeämpää on, että kotona voi nauttia hiljaisuudesta.
”Muuan keruukilpailuun vastannut kuvaili kodin hiljaisuutta niin, että se on kuin lämmin huopa, joka kietoutuu hänen ympärilleen, kun hän tulee kotiin.”
Hiljaisuus on hyväksi. Tutkimuksissa on huomattu, että jo 5–7 minuutin oleskelulla elvyttävässä ympäristössä, kuten hiljaisessa metsässä, on vaikutusta: syke rauhoittuu ja verenpaine laskee. Kovat äänet lisäävät stressihormonin eritystä: varhemmassa evoluution vaiheessa kova ääni merkitsi uhkaa ja äänen paikantaminen oli elintärkeää. Edelleen melu aiheuttaa stressiä ja stressin kautta melulla on yhteys moniin negatiivisiin terveysvaikutuksiin. Melulle altistumisella on yhteys myös sydän- ja verisuonitauteihin.
Melusaasteen haitat ja vaikutukset tiedetään ja niistä on tutkimustietoa. Silti asia jää valitettavan usein kaiken muun jalkoihin kaupunkisuunnittelussa, työtiloja suunniteltaessa ja rakennettaessa uusia asuntoja.
”Aina on niin paljon muita asioita, jotka lasketaan tärkeämmiksi. Avokonttoreita suunnitellaan edelleen, koska ne tulevat halvemmiksi. Harvemmin mietitään sitä, että hälyisessä avokonttorissa työskentely voi heikentää työtehoa heikentämällä muun muassa muistin toimintaa. Asutusta kaavoitetaan edelleen meluisille alueille, vaikka ei saisi”, listaa Ampuja.
Melun kokeminen on yksilöllistä niin kuin hiljaisuuden tarvekin.
”Ihmiselle on tärkeää tunne siitä, että oma ääniympäristö on jotenkin hallittavissa. Kun tietää, että naapurin remontointi loppuu, kun järjestyssääntöjen mukaan pitää olla hiljaista, melujaksoja on helpompi sietää. Välillä voi olla vilskettä, mutta vastapainoksi pitää olla myös tilaa hiljaisuuteen. Rytmi on elämässä tärkeää sekin.”
Jaa tämä artikkeli: