Kolme kirjettä kuolleelle rakkaalle
Tänä pyhäinpäivänä saavat kirjeen isä, isoäiti ja serkku.
Rakas kaksoisveljeni
Siitä on parisenkymmentä vuotta, kun viimeksi halasin sinua. Pystyit vielä liikkumaan itse, tulit käymään meillä maalla. Rutistin sinua oikein lujaa niin kuin aina ennenkin. Oli ilo tavata. Sanoit, että älä, älä niin kovasti.
Luulin, että lasket leikkiä. Et laskenut. Sanoit, että hoidot ovat tehneet luusi niin hauraiksi, että ne voivat vaikka murtua. Säikähdin satuttaneeni sinua.
Näytit ihan erilaiselta kuin ennen. Sinulla oli ollut poninhäntä niskassa, nyt hiuksesi olivat kaikki lähteneet. Kasvosi ja pitkän huiskea purjehtijankroppasi olivat turvonneet, sinua ei meinannut enää tuntea.
Et enää nauranut. Et paljon sanonut. Yritin näytellä reipasta, puhuin taukoamatta, vaikka olin hajoamaisillani suruun.
Luulen, että tiesit sen olevan viimeinen kerta, kun tapaamme. Minä pakenin metsään kävelemään, kun lähdit pihastamme kotiin. Mikään ei auttanut. Ei mikään. Syvä kuilu, syvä putous. Puutkaan eivät puhuneet.
Imusolmukesyöpää ei siihen aikaan parannettu hoidoista huolimatta.
Sairaalassa sinut vihittiin avioliittoon tyttöystäväsi kanssa vähän ennen kuin kuolit. Teki kipeää, sillä liittonnekin oli merkki siitä, että aika alkoi olla vähissä.
En edes pystynyt lähettämään teille onnitteluja. Kaikki oli sekaisin. Millekään ei enää ollut oikeaa aikaa, oikeaa paikkaa. Kaikki oli vain epäoikeudenmukaista.
Juhlimme ravintolassa nelikymppisiä yhdessä täyttäessämme 20. Tanssimme ja nauroimme niin, ettei mitään rajaa.
Kuusikymppisiä emme enää juhlineet.
Ethän sinä ihan oikeasti kaksoisveljeni ollut. Isosiskomme alkoivat nimittää meitä serkuksia kaksosiksi jo silloin, kun pienenä ongimme laiturilta ja sinä opetit minua purjehtimaan optimistijollalla.
Synnyimme samana vuonna, samassa kuussa ja melkein samana päivänä. Minä synnyin vain päivää ennen sinua. Miksi sinä lähdit pois paljon ennen minua?
Nina Riutta
Rakas isä
Kolme neljästä isovanhemmasta oli paikalla, mutta sinä puutuit isä. Kädet kohosivat siunaamaan juuri kastettua pientä pojantytärtäsi, jota minulla kummitätinä oli ilo ja kunnia pitää sylissäni.
Olithan läsnä, isä, näithän meidät kaikki? Pakkohan sinun oli olla mukana, niin vahvasti olit silloinkin meidän mielissämme, vaikka kuolemastasi on jo monta vuotta.
Sanovat, että suru kyllä vaimenee, mutta ikävään ei totu koskaan. Sinun kuolemasi jälkeen tajusin, mitä se tarkoittaa. Miten monta kertaa olen ajatellut, että tämä asia täytyy kertoa isälle, tämä juttu kyllä huvittaisi isää. Olen kaivannut mahdollisuutta kysyä neuvoasi, jopa mahdollisuutta ärsyyntyä mielipiteistäsi.
Olen vieläkin vihainen, että menit kuolemaan maanantaina. En minä sinulle ole vihainen, mutta itselleni olen. Toivoin niin pitkään, että paranet, ja yritin vasta tajuta, että niin ei käy, että kuolet, ehkä piankin. Olin järjestänyt vapaapäivän keskiviikoksi, mutta sinä kuolit maanantaina. Miksi en lähtenyt katsomaan sinua viikonloppuna, miksi päätin odottaa keskiviikkoon – se tekee minut vihaiseksi vieläkin.
Kun se keskiviikko tuli, sinulle oli jo varattu hautapaikka, katsottu arkku, sovittu hautajaisista.
Hautajaisistasi muistan katkelmia ja häivähdyksiä. Se oli raskas päivä, mutta vielä enemmän viilsi pyhäinpäivän ilta. Ehkä se johtui siitä, että kuolemastasi oli vain muutama viikko. Tai siitä, että koko kirkko oli kaipauksesta raskas.
Kun pappi lausui nimesi ja kynttilä sytytettiin, olisin halunnut vajota penkkien väliin itkemään katkerasti. Sinä olit alttarikaaren näkymättömällä puolella, minä toisella puolella. En voinut enää nähdä sinua.
Nykyään koetan pyydystää kaikki muistot ja muistikuvat, jotka vain vilahtavatkin mieleeni. Kun vuodet kuluvat, on tullut yhä tärkeämmäksi saada talteen edes rippusia ajasta, jolloin elit. Osan olen siirtänyt muististani käsitöihini. Tuntuu hyvältä, että joitakin muistoja voi koskettaa. Silloin tuntuu, että olet lähellä.
Merja Räty
Lyyti-Mari, rakas mummo
Vilkutukset sinne, missä oletkin. Muistan siun iloa tuikkivat silmäis ja sen, kuinka sylittelit ja pijit hyvänä.
Mie ja myö kaik miu sisarukset käytii siun luonais yökyläs eli oljamis. Aamulla varhain olit jo laittant rieskataikinan tulemaa. Siihe sie olit latont piimää, hiivaa, hivenen suolaa ja ohrajauhoo. Ko mie heräsin, tuoksui tuvassa tuore rieska.
Myö pyörittii tuvas kylki kyles. Halusin olla joka kääntees mukana. Mut ko sie läksit metsään, sie halusit lähtee sin iha issekseis.
”Mie mää messää vissoi kassomaa”, sie sanoit.
Mie jäin serkkoloihe kera leikkimään. Ja sie kuljeskelit minkä kuljeskelit, palasit metsästä sylin täyveltä koivunoksaa. Näät sitä varten, että tehhää saunavastat. Myö yhes. Ja sen jälkeen lähetää saunanlämmitykseen Saimaan rantaan.
Olin pikkutyttö, ko siulle tuli kuolo.
Tai ei sitä näin sanottu. Miulle kerrottii, et mummo on mänt taivaan kotiin. Mie tähyilin taivaalle ikävissäin ja mietin, missä se semmoinen taivaan koti mahtaa olla. Tuollako pilvissä?
Ei sentään, koska Jumalan taivas on taivaitten takana, niin kaukana, ettei sinne ihmisen silmä yllä. Ja että siellä Jumalan taivaassa on helmiportit ja kultakadut, joilla ihmisen on soma kulkea. Näin miulle kerrottii.
Mietin sinnuu mummo. Sie olit karjalaine emäntä, keittiös ko hääräsit, siul ol ain esiliina eessäis ja jauhoo nenänpäässä.
Ja sie kuljit mielelläis paljasjaloin, ko olit nii kuumaverine.
Mite sie siellä kultakaduilla nyt kuljet, paljasjaloin? Mahtaako sinuu pyörryttää helmiportit, ko olit tottunt elämäsi aikana metsän saleihin?
Näitä mie mietin lapsena.
Ja mietin vieläkin, millainen mahtaa olla se Jumalan taivas, joka on taivaallinen paikka jokaiselle.
Mie veikkaan, et sie mummo viihtysit taivaassa, joka ois ko siu kotiseutu. Siel käet kukkuisiit kesäkuises koivikos. Siel sie kulkisit ja kulkeissas hiljaksee hyräilisit.
Ja ko myö nähhää, lähetää tekemää koivuvastat! Sit mennää saunomaa ja uimaan. Sinne taivaalliseen Saimaaseen.
Ulla Lötjönen
Jaa tämä artikkeli: