Kolme kuukautta Via Francigenaa
Pyhiinvaellusreitti. Via Francigena alkaa Englannista Canterburysta ja päättyy Italiaan Roomaan. Tapani Tukiainen vaelsi yli 1 300 kilometrin matkaa 87 päivää pääasiassa kävellen.

Pyhiinvaellusreitti. Via Francigena alkaa Englannista Canterburysta ja päättyy Italiaan Roomaan. Tapani Tukiainen vaelsi yli 1 300 kilometrin matkaa 87 päivää pääasiassa kävellen.

Kolme kuukautta Via Francigenaa

Tapani Tukiainen käveli vanhan ranskalaisen pyhiinvaellusreitin Canterburysta Roomaan.

Tekstit Kaisa Raittila
Kuvat Tapani Tukiaisen albumi
Piirros Timo Saarinen

Maaliskuun 21. päivänä Tapani Tukiainen seisoi Englannissa Canterburyn katedraalin pihassa ja nosti rinkan selkään. Niiltä sijoilta olivat lähteneet pitkälle pyhiinvaellukselle vuosisatojen aikana sadat ja tuhannet muutkin. Kävelymatkaa Roomaan oli edessä yli 1 300 kilometriä.

Tukiainen oli aamulla nauttinut aamumessussa ehtoollisen. Sitä jakaneelle papille oli tehnyt mieli kertoa, mikä on edessä, mutta sanomatta jäi.

Vanha pyhiinvaellusreitti Via Francigena, ranskalainen tie, vie Canterburysta kanaalin yli Ranskaan Doverin kautta. Pyhiinvaellus ei ollut Tukiaisen ensimmäinen. Santiago de Compostelan tien hän on kävellyt kaksi kertaa. Ranskan kautta Roomaan vievä tie, reiteistä pisin, oli jäänyt polttelemaan mieltä, kun Tukiainen oli Lutherin jalanjäljissä kävellyt Nürnbergistä Roomaan ja Italian puolella seuraillut sen tienviittoja.

Kokeneena vaeltajana Tukiainen oli pakannut rinkkaansa vain tärkeimmät. Uutta oli matkatovereista läheisin, navigaattori. Siitä huolimatta Tukiaisella oli tulostettuna kolmesataa karttapalasta, seitsemän kilometrin pätkä jokaisessa. Lisäjännitystä matkasta selviytymiseen toivat polvien nivelrikko ja edellisen vaelluksen jälkeen sairastettu eturauhassyöpä.

– Ensimmäiset kaksikymmentäviisi kilometriä olivat vaikeimmat, Tukiainen kertoo.

Ensimmäinen yöpymispaikka oli Doverissa. Sen Tukiainen oli varannut netistä etukäteen. Aamulla hän käveli majapaikasta rantaan ja astui laivaan. Laivaan kävelijöistä hän ei ollut ainoa, mutta Ranskan puolella Calais’ssa kukaan muu ei lähtenyt satamasta jalan.

– Poliisi pysäytti ja sanoi, ettei täällä saa kävellä.

Se ei jäänyt ainoaksi kohtaamiseksi poliisin kanssa.

– Toisella kerralla olin moottoritien pusikossa tarpeillani, kun kaksi poliisiautoa pysähtyi. Passia näyttämällä ja häpeällä siitä selvittiin.

Kolmannella kerralla Tukiainen oli kävellyt kolmekymmentä kilometriä ja etsi pienestä ranskalaiskaupungista hotellia. Hän kysyi ohi ajaneilta poliiseilta neuvoa, ja kun poliisit näkivät, miten puhki mies oli, ottivat he hänet kyytiin. Keskustassa ei hotelleja ollut eikä ensimmäisessä poliisien neuvomassa huonetta. Mutta he jatkoivat vielä toiselle hotellille ja näyttivät sopivan ravintolankin matkalla.

Kävelijän suhteellisuudentaju poliiseilta kuitenkin puuttui.

– Ehdottivat, että poikkeaisin Pariisissa. Sinne kun oli vain 150 kilometriä.

Ranska oli Tapani Tukiaiselle uusi maa. Kieltä hän oli opiskellut talven ja selvisi tärkeimmistä.

– Kevät oli kaunis ja ihmiset tavattoman ystävällisiä. Ravintolassa toivotettiin tervetulleeksi kädestä pitäen ja kadulla lapset tervehtivät vierasta kävelijää.

Mutta pyhiinvaellusperinne oli kuihtunut lähes olemattomiin. Koko pitkän Ranskan läpi kävelyn aikana Tukiainen huomasi vain yhden pyhiinvaeltajan itsensä lisäksi, ja vain kerran osui tielle majapaikka, jossa oli Via Francigenan tunnuskuva.

Sitten piti ylittää Alpit. Tukiaisen vaimo Sirkku tuli matkaseuraksi Lausannesta Italian puolelle. Sankt Bernhardin sola oli lumen vallassa.

– Tiesimme jo etukäteen, että Alpeista on tähän vuodenaikaan selviydyttävä paikallisbussilla tunnelia pitkin. Ranskassa tapaamani pyhiinvaeltaja tosin epäili, onnistuuko sekään vai pitääkö valita kokonaan toinen sola, Tapani Tukiainen kertoo.

Italian puolella Via Francigenalla kohtasi myös muita pyhiinvaeltajia. Kaupoissa myytiin karttoja, joissa näkyivät sekä reitti että majoituspaikat. Mutta tungosta ei Tukiaisen mukaan ollut sielläkään.

– Nukuin pyhiinvaellusmajoituksessa 38 yötä. Kymmenenä olin ainoa yövieras.

Suurimmaksi osaksi yösijat olivat ilmaisia. Kun vielä päälle tarjottiin illallinen ja aamiainen, ymmärsi pyhiinvaeltaja antaa kolehtirahaa majoituksen tarjonneelle kirkolle tai sääntökunnalle. Joissakin majapaikoissa toimi itsepalvelu. Avain oli maton alla tai piti hakea lähistöltä itse.

Vanha pyhiinvaellusreitti oli Sienasta alkaen Tukiaiselle tuttu. Hän oli kävellyt sen jo kertaalleen Lutherin pyhiinvaellusreittiä Nürnbergistä seuratessaan.

Välillä oli pakko turvautua muuhunkin kuin apostolinkyytiin.

– Mutta tunsin itseni petturiksi aina, kun nousin junaan. Pyhiinvaeltaja ei junaan nouse, Tapani Tukiainen sanoo.

Matkanvarren tiet olivat usein kapeat ja liikennettä paljon.

– Muuta ei juuri ehtinyt ajatella kuin päivämatkasta selviytymistä, Tapani Tukiainen sanoo. – Koko ajan piti olla tarkkana ja valmiina väistämään. Kun italialaisen Fauston kanssa käveltiin Pohjois-Italian riisivainioilla, kuultiin jonkun pyhiinvaeltajan jääneen auton alle juuri siinä.

Virallinen reitti kulki päätietä ristiin rastiin. Tukiainen säästi jalkojaan ja kulki päätien reunaa.

– Siitä se alkuperäinen pyhiinvaellusreitti on todennäköisesti mennyt, hän perustelee.

Päätien valinnalla oli hintansa. Tukiainen allergisoitui autojen äänille niin, että on pyhiinvaelluksen jälkeen jättänyt kotona lenkille lähtiessään kuulolaitteen kotiin.

Dolomiittien juurelta kotoisin oleva Fausto teki Tukiaisen kanssa yhtä aikaa matkaa. Kumpikin eteni tahtiaan, mutta seitsemän kertaa he osuivat matkan varrella yksiin.

– Viimeisen kerran tapasimme, kun Pietarinkirkon aukiolla kuulin Fauston huutavan ’Tapani, Tapani!’

Odottamattoman jälleennäkemisen Tukiainen koki myös ennen Bolsena-järveä, lähellä Roomaa. Edellisellä kävelyllään Tukiainen oli osunut konfirmoitavien kulkueeseen. Sama toistui tälläkin kertaa.

– Sitten tapasin isä Luigin, joka oli majoittanut, syöttänyt ja juottanut minut ensimmäisellä matkallani. Taas hän vei minun Franciscus-kirkolleen. Kulkue kiersi kaupungin halki, ja isä Luigi tarjosi illallisen ja yösijan.

Koviakin paikkoja oli. Kun Tapani Tukiainen oli ehtinyt Bolognan korkeudelle ja nukkui yksin majapaikassa, hän heräsi aamuyöstä siihen, että hänen sänkynsä heilui. Seuraavana päivänä hän kuuli maanjäristyksestä. Sen keskus oli vain 160 kilometrin päässä. Jälkijäristykset ajoivat 20 000 emilialaista yöpymään teltoissa ja autoissa.

– Kävelin lopulta sen alta pois. Olin kahdenkymmenen kilometrin päässä, kun aamulla taakse jääneessä Luccassa pelättiin pahaa jälkijäristystä ja suljettiin yliopistot ja koulut. Yövyin jyrkkään vuorenseinämään rakennetussa fransiskaaniluostarissa. Siellä ei suostuttu edes ajattelemaan järistyksen vaikutuksia, vaikka kirkon fasadissa oli valmiita halkeamia.

Määränpäähänsä Roomaan Tapani Tukiainen tuli eräänä perjantaina. Se tiesi kiirettä viime kilometreillä. Vatikaanista piti ennen viikonloppua saada pyhiinvaellustodistus. Onneksi matkan varrella tutuiksi tulleet vaelluskaverit neuvoivat viime hetkillä kaupunkiin ehtineen Tukiaisen Vatikaanin oikealle portille.

– Meidät ohjattiin sveitsiläiskaartilaisten ohi sisään. Saimme hienolle paperille painetut todistukset.

Matkan päätteeksi Tukiainen astui tovereineen Pietarinkirkkoon. Siellä oli sivukappelissa messu, mutta tässä ehtoollispöydässä Tukiainen tiesi jäävänsä yhteistä ateriaa paitsi, koska on luterilainen, sillä kirkkojen välillä ei ole ehtoollisyhteyttä. Isä Luigin seurakunnassa häntä oli onneksi sen voimin ravittu.

Paras päätös matkalle oli kuitenkin Roomaan tullut Helsingin tuomiokirkon poikakuoro Cantores Minores, jonka konserttiin Tukiainen meni. Pyhiinvaeltajan arki on kuitenkin ankara: ennen ylimääräisiä kappaleita piti lähteä juoksemaan Tiberin rantaa, koska yösija oli luostarissa, jossa oli aikainen kotiintuloaika.

Matkan vaivoja kompensoivat maisemat. Ne olivat Tukiaisen mukaan Via Francigenalla kauniimmat kuin paljon kuljetulla Compostelan tiellä – ylitetäänhän matkalla juhlavat Alpit ja vehreät Apenniinit. Pyhän Jaakon vaellusreittiin verrattuna Via Francigena on hiljainen.

– Kymmenen vuoden kuluttua kulkijoita on varmasti enemmän, Tapani Tukiainen arvelee.

Kotona Tukiaisen matka jatkui öisin vielä kuukauden.

– Mietin, miten kauan tätä mahtaa kestää. Mutta kuukausi siihen riitti.

Seuraavana kesänä Tukiainen ajoi tuttuja Toscanan teitä pikku Fiatilla vaimonsa kanssa. Kävellen tehdyt taipaleet vaikuttivat auton ikkunasta yllättävän pitkiltä.

– Pysähdyin ennen Sienaa lehtipuumetsikköön rapistuneen Metsä-Marian eteen. Löysin sen jaloista Ranskan rannikolta asti kiikuttamani sinisen lasinpalan.

Ranskan teitä kävellessään moninkertainen pyhiinvaeltaja oli päättänyt, ettei koskaan enää. Tuskin oli vuottakaan kulunut, kun hän jo mittaili päivämatkoja. Vielä on kulkematta pyhän Birgitan reitti Roomasta Jerusalemiin.

Jaa tämä artikkeli:


Minuutissa mystikoksi

Villi city