Kolme naista etsii elämää

• 02.07.2012 14:00

KIRJA Riitta Konttisen uudistettu kirja Fanny Churberg johdattaa mielenkiintoisella tavalla tämän välillä unohdetun suomalaisen taidemaalarin elämään. Turun taidemuseossa on parhaillaan Fanny Churbergin (1845–92) töiden näyttely, joka siirtyy syyskuun alkupäivinä Helsinkiin Amos Andersonin taidemuseoon. Mainio kirja tuo taiteilijan lähelle lukijaa.

Churberg ei pysynyt millään siinä muotissa, joka naiselle ja varsinkin naistaiteilijalle oli 1800-luvulla varattu. Hän eli yksin, käytti itsenäisesti perittyä varallisuuttaan, matkusti Saksaan ja Ranskaan opetusta saadakseen, veti luonnossa samotessaan miesten saappaat jalkaansa ja maalasi reippain ja tunnekylläisin vedoin.

Ihmisen maalaaminen ei kiinnostanut Churbergia. Hän etsi maisemasta tunnetta, rosoa ja särmää. Maalaaminen oli hänelle isänmaallinen teko, metsässä kulkeminen liki uskonto. Dramatiikka oli taiteilijalle mieleen. Sitä hän löysi muun muassa ukkospilvistä, koskista ja kuutamosta.

Konttinen kertoo kiehtovasti ajan taiteilijaelämästä ja keskinäisestä nokittelusta. Jokaisella aikakaudella on ollut omat vaikeutensa Fanny Churbergin taiteen kanssa. Vierain hän oli omalle ajalleen, sillä aikalaiset etsivät siitä yleisen maun mukaista kauneutta. Naisena Churberg oli riippumaton ja kunnianhimoinen, naistaiteilijana hän ei asettunut amatöörin asemaan ja paikkaan taide-elämän marginaalissa. Taiteilijana hän maalasi tavalla, joka oli vain hänelle ominainen.

Vuonna 1880 luonteeltaan ehdoton Fanny Churberg lopetti äkkiä maalaamisen ja keskittyi taidekäsityöhön. Nainen oli pantu paikalleen.

KIRJA Pohjois-Ossetiasta vanhempiensa kanssa ensin Suomeen ja sitten Norjaan paenneen Maria Amelien tarina Luvaton norjalainen on vaikuttava – ja liiankin totta monen kohdalla.

Kaukasukselta on pitkä matka vapauteen. Uutta kotia ei tunnu löytyvän mistään 15-vuotiaalle nuorelle naiselle ja hänen vanhemmilleen. Tyttären päiväkirja kertoo hämmennyksestä, pelosta ja jatkuvasta uhasta, mutta myös juurtumisesta ja uuden irtoamisen tuskasta. On helppo kuvitella, että nuori ihminen varoo sen jälkeen uutta kiintymistä. Lähtökäsky voi tulla koska tahansa. ”Haluan ottaa selvää, miltä tuntuu asua jossakin pitempään kuin muutama kuukausi”, Maria Amelie kirjoittaa.

Tyttärelle ei kerrottu, mikä vaara uhkasi hänen vanhempiaan Kaukasuksella. Niin vakava se kuitenkin oli, että vielä Moskovassakin piti olla omasta taustasta hiljaa ja tulla suoraan koulusta kotiin. Parempaa turvaa haettiin syksyllä 2000 Suomesta – laihoin tuloksin. Käännytyspäätös tuli – Venäjällä olisi riittävän turvallista. Kirja kertoo, mitä odottaminen ja kuulustelut ihmiselle tekevät. Jo lukiessa alkaa ahdistaa.

Maria Amelien kohtalon tekee erityiseksi se, että hän onnistui sinnittelemään vuodesta 2002 alkaen Norjassa paperittomana ja suorittamaan siellä korkeakoulututkinnon. Hän ensin suomalaistui ja sitten norjalaistui, oli aktiivinen ja ahkera. Sellaisen luulisi kelpaavan mihin maahan tahansa.

Maria Amelien tarina todistaa urheudesta, sinnikkyydestä ja vähän sattumastakin. ”Tärkeintä, mitä tähän mennessä olen oppinut, on se, ettei elämä odota. Minä en voi odottaa.”

Nuori nainen ei ottanut väärennettyä passia vaan tuli viimein julkisuuteen. Hänet karkotettiin Venäjälle tammikuussa 2011. Sieltä hän palasi työviisumin saatuaan jo huhtikuussa Norjaan ja työskentelee nyt Oslossa toimittajana.

Häntä onnisti.

KIRJA Musta, kaunis ja kaupan on hiuksia nostattava raportti nigerialaisten tyttöjen kaupasta Italiaan. Isoke Aikpitanyi tuli Italiaan 20-vuotiaana. Ei ollutkaan kauppa-apulaisen työtä vaan seksiorjan asema ja kuristava velkavankeus.

Järjestelmä tuntuu aukottomalta. Naisia nyhtävät matkan järjestäjät, ”äidit” eli mamanit, joiden hoteisiin tytöt jätetään ja viimein tytöt itse. Älä koskaan luota kehenkään, taotaan tulokkaan päähän. Tyttöjä käyttävät hyväkseen usein myös heidän perheensä, sillä pyynnöt rahan lähettämisestä eivät lopu. Milloin on äiti sairaana, katto vuotaa tai veljen mopo on rikki.

Tuottoisa järjestelmä sitoo naiset orjiksi. Olit kuumeinen tai raskaana, kadulle vaan. Velka ei vähene, mutta jos henki säilyy, se ehkä pienenee ja joskus alkaa vapaus. Silloin monet ryhtyvät tulokkaiden ”suojelijoiksi” ja keräävät rahat omaksi hyödykseen: Nyt on minun vuoroni!

Isoke Aikpitanyi kertoo yksityiskohtaisesti, kuinka business pyörii ja mitä se naisille tekee. Hänen itsensä onnistui murtautua ulos ja perustaa orjuutta pakenevia naisia auttava järjestö ja vastaanottokoti entisille prostituoiduille.

”Minä Isoke, en enää usko paratiisiin, mutta yhtenä päivänä minäkin uskoin siihen ja ajattelin sen olevan Nigerian ulkopuolella.” Ihmiskaupalla on vahvat yhteiskunnalliset juuret. Epäoikeudenmukaisuuden keskellä nuori haluaa parempaan elämään. Tässä haaveessa ei ole mitään pahaa. Pahaa tekevät ne, jotka käyttävät haaveita hyväkseen.

Marja Kuparinen