Myötätunto. – Monesti hyvinvoinnin ja kärsimyksen rajapinnoilla ihmiset avautuvat vastaanottavaisiksi ja välittäviksi, sanoo Nanna Helaakoski.
Kolme pyhää 6/6: Nanna Helaakoski
Suositun Oisko tulta? -blogin kirjoittaja Nanna Helaakoski tapaa työkseen Kampin kappelin pastorina ihmisiä, joiden kanssa hänellä ei ole muuta yhteistä kuin - ihmisyys.
1. Mikään paikka itsessään ei ole pyhä, mutta hetket ovat. Eri paikkojen pyhyys tulee niissä vietetystä ajasta. Ystävien kesken jaettu kaljaterassi voi olla yhtä pyhä kuin kirkko. Ystävissä Jumala todistelee omaa olemassaoloaan. Pyhää aikaa on kaikki se aika, joka vahvistaa ihmisten yhteyttä ja lopulta uskoa.
Aika voi olla myös epäpyhää. Epäpyhää on kaikki se, mikä rikkoo ihmisten välistä yhteyttä ja katkoo suhteita. Uskon, että minun oma elämäni on pyhä. Oli myös aika, jolloin en ajatellut näin. Silloin annoin kohdella itseäni kaltoin, enkä ollut hyvä itselleni. Usein ajatellaan, että pyhä ihminen on joku pyhimys. En minä ole hyvä kristitty, mutta silti minun elämäni – ja jokaisen elämä – on pyhä.
2. Veljeys on pyhää. En kuulu niihin, joiden mielestä joka ilmaisussa pitää eritellä sukupuolet. Talonmies on talonmies, veljeys on veljeyttä. Tasa-arvo on lain kirjaimessa. Mutta ilman veljeyttä tasa-arvo ei ulotu todellisiin rakenteisiin.
Kampin kappelilla oli vaivaismummopatsas, jonka avulla kerättiin avustusta paperittomille. Ihmiset lahjoittivat puunukelle, mutta eivät vieressä istuvalle elävälle kerjäläiselle. Niin paljon suomalaiset luottavat järjestelmään. Käsitän toki huolen, että suora lahjoittaminen voi mennä keskikaljaan. Silti me tarvitsemme muutakin veljeyttä kuin verotuksen.
On tietenkin rikkaita, jotka ovat kadottaneet myötätunnon. He eivät hidasta, kun ankkaperhe ylittää tietä. Olen kuitenkin nähnyt, ettei köyhyyskään automaattisesti jalosta solidaarisemmaksi. Monesti hyvinvoinnin ja kärsimyksen rajapinnoilla ihmiset avautuvat vastaanottavaisiksi ja välittäviksi.
3. Jos me nyt syntyisimme tyhjiöön ilman uskontojen historiaa, en tiedä, mistä saisimme sysäyksen pyhään veljeyteen. Uskon, että sivistynyt kansa tarvitsee nuotiotarinoita, jotka siirtyvät isältä pojalle.
Kuullessamme sadun kuninkaan kahdesta pojasta meillä on kaipaus, että lopussa paha prinssi häviää ja hyvästä tulee kuningas. Minäkin haluan kuulla rohkaisevan tarinan, että älä murehdi, minä olen tämän laivan kapteeni.
Varmaan jokin tällainen tarina tarvitaan. Meillä kristityillä on paljon tarinoita veljeydestä. Ne elävät liian harvoin arjessamme.
Jaa tämä artikkeli: