Muusikko Vili Itäpelto opiskelee Metropolian ammattikorkeakoulussa musiikkipedagogiaa. Kuva: Esko Jämsä
Kolme sukupolvea kertoo opiskeluistaan ja intohimon seuraamisen tärkeydestä
Vaikka sukupolvet vaihtuvat, palo säilyy. Kolme perheenjäsentä valottaa, miksi he valitsivat opiskelupaikkansa.
Vili Itäpelto: "Muusikkous vaatii sisäisen pakon"
"Insinöörinä työskentelevä isäni sanoi aikoinaan, että saan tehdä ihan mitä vain, kunhan en ryhdy muusikoksi. Musiikilla itsensä elättävä äitini opasti, etten ryhtyisi muusikoksi, ellei ole aivan pakko. Käytyäni alan kouluja ja toimittuani samalla ammattimuusikkona ymmärrän molempia paremmin kuin hyvin. Muusikkous on kutsumusammatti, joka vaatii sisäisen pakon ja palon.
Lukion jälkeen kävin pyörähtämässä vuoden Teknillisessä korkeakoulussa. Musiikkijutut veivät kuitenkin mennessään, joten hankin ensin ammattimuusikon paperit Pop & Jazz Konservatoriossa ja menin sitten Metropolian ammattikorkeakouluun lukemaan musiikkipedagogiaa.
Jos työskentelee muusikkona ilman koulutusta, työt ovat pääasiassa keikkoja ja studiohommia. Opistoissa ja kouluissa opettavalle korkeakoulututkinto on välttämättömyys.
Metropoliassa oman instrumentin täytyy olla todella hyvin hallussa. Soittamisen lisäksi koulutukseen kuuluu musiikin teoriaa, historiaa sekä yleispedagogiset opinnot. Opettamista treenataan harjoitusoppilaiden kanssa.
Koska kävin jo yhden alan koulun, päällekkäisyyksiä on paljon. Opinnot voisi tiivistää lyhyempään pakettiin, ellei ammattikorkeakoulussa olisi niin paljon byrokratiaa. Monia asioita on pakko tehdä vain, koska on pakko.
Parasta opiskeluissa on ollut verkostoituminen. Koulussa tapaan oman alani tulevia ja nykyisiä tekijöitä."
Anu Itäpelto: "Akatemia oli metka paikka"
"Musiikki on ollut minulle pienestä pitäen tärkeä asia. Olen soittanut pianoa 7-vuotiaasta, ja kantele tuli mukaan kuvioihin päähänpistona seitsemän vuotta myöhemmin. Helsingin Sanomissa julkaistiin ilmoitus Ilomantsin kanteleleiristä. Äitini ihmetteli, että kaikkea ne järjestävät, mutta kysyi, haluanko mennä.
Sibelius-Akatemian opintoni alkoivat jo, kun olin kersa. Olen opiskellut akatemian nuoriso-osastolla ja sitä ennen harjoitusoppilaana. Lukion jälkeen 1970-luvun lopussa aloitin Sibelius-Akatemiassa musiikinopettajan opinnot. Sitten vaihdoin vasta perustetulle kansanmusiikkiosastolle, jossa sain vihdoin kanteleen pääsoittimekseni.
Joku opettajistani sanoi, että onneksi hän opiskeli ensin agronomiksi, jotta hän sai tehdä musiikin kanssa mitä halusi. Minun aikanani ja sukupolvellani ei enää ollut tällaista ajattelutapaa. Siirtyminen kansanmusiikkiosastolle oli silti hyppy tuntemattomaan, sillä hullukaan ei voinut tietää, mitä meistä koekaniiniopiskelijoista tulisi.
Akatemia oli metka paikka. Opettajat olivat suuria persoonallisuuksia, joiden tyylit tarttuivat myös oppilaisiin. Oppilaiden käyttäytymisestä tunnisti heidän opettajansa.
Tapasin puolisoni ensimmäisen kerran ylioppilaitten torvitansseissa. Täydessä tilassa mahtui juuri ja juuri tanssimaan!
Nykyään elätän itseni kanteleensoiton ja kansanmusiikin opettajana. 1990-luvulla aloin miettiä, mitä hyötyä työstäni on maailmankaikkeudelle. Kanteleen soittaminen on kuitenkin monelle oppilaalle henkireikä."
Silja Rummukainen: "Yliopistoon vain marssittiin sisään"
"Vanhempani halusivat, että menisin kauppakorkeakouluun. Kävimme henkien taistelua, sillä liikeala ei kiinnostanut minua lainkaan.
Olen aina pitänyt suomen kielestä ja kirjallisuudesta, ja jo koulussa äidinkielen tunnit olivat ihania. Olen evakkotyttö rajan läheltä, joten olen puhunut livvin kieltä eli aunuksenkarjalaa. Isänäitini ei koskaan sulautunut asuinpaikkakunnalleen murteensa takia. Kuopiossa hän ei puhunut kuin savolainen, eikä Oulussa kuin pohjalainen. Sen takia myös murteet ovat kiinnostaneet minua.
Kun pääsin Oulusta ylioppilaaksi, lähdin Helsinkiin puhumaan suomea syksyllä 1948. Siihen aikaan oli helppo toteuttaa, mitä halusi. Kun oli kunnon paperit, Helsingin yliopistoon vain marssittiin sisään.
Nuoruudessani ei ollut HOASeja, minkä takia asunnot piti hankkia milloin mistäkin. Arkadian- ja Fredrikinkadun kulmassa sijaitsi niin sanottu kolhoosi, jonka huoneissa vuokraisäntä majoitti opiskelijoita. Nukuin kahden tytön kanssa samassa huoneessa, eikä lukulamppujakaan ollut.
Opiskeluissani parasta oli se, että sain lisää tietoa! Monet opettajat puhuivat niin hyvin, ettei luennoilla vain voinut nuokkua. Osallistuin paljon myös osakuntaelämään ja esimerkiksi Karjalaisen Osakunnan murreretkille.
Opiskeluiden jälkeen toimin äidinkielen opettajana, mutta 1950-luvulla koulumaailmassa alkoi olla levottomuuksia. Erään opettajaystäväni koulussa oppilaat irrottivat isoista pariovista saranat. Kun opettaja astui luokkaan sisään, raskas ovi kaatui hänen päällensä. Siirryinkin myöhemmin kirjastoalalle.
Lapseni ovat hoitaneet kouluasiansa niin hyvin, ettei minun ole tarvinnut heitä neuvoa."
Jaa tämä artikkeli: