Kolumni: 50 tuntia telkkaria
Orange is the new black -sarja naulitsi ruudun ääreen. Oliko se hyvää ajankäyttöä?
Taas olohuone oli pimeänä. Kaihtimet edessä, vaikka aurinko paistoi. Teini tönötti tv:n ääressä. "Menisit ulos, lukisit kirjaa", ärisin.
Sama meno jatkui iltapäivästä toiseen.
Kerran jäin itsekin seisomaan tv:n eteen. Istuin. Katsoin jakson, ja seuraavan. Mutta se oli viimeinen. Viides tuotantokausi tulisi vasta kesällä 2017.
"Mikset kertonut, että katsot jotain kiinnostavaa?" kysyin. "Sanoin mä, että tämä sijoittuu naisvankilaan", poika sanoi.
En ole vuosiin seurannut tv-sarjoja. Tv:n katsominen on tuntunut ylimääräiseltä. On niin paljon lukemattomia kirjoja.
Nyt olen katsonut Netflixin Orange is the new black -sarjaa pian yli 50 tuntia, muutamassa viikossa. Seuraan yhdysvaltalaisen naisvankilan ihmiskohtaloita ja valtapelejä. Luin jopa Piper Kermanin kehnohkon muistelmateoksen, johon sarja löyhästi pohjautuu. Halusin tietää, kuinka paljon tv-draama liioittelee. No, paljon. Mutta ydinasiat ovat samoja.
Orange on pienoismalli yhteiskunnasta. USA:ssa vangit jakautuvat mustien, valkoisten, latinojen, vanhusten ja uskovaisten heimoihin. Latinot jakautuvat dominikaaneihin, puertoricolaisiin ja kolumbialaisiin.
Mieleen palaa vuonna 2014 näkemäni Seitsemän broidia Sipoosta eli Kiven (sisältä) Seitsemän veljestä, jota Sörkan suljetun puolen vangit esittivät KokoTeatterissa. Se oli vaikuttavin näkemäni teatterisovitus Seitsemästä veljeksestä. Vartijat seisoivat yleisön seassa. Tilanteessa oli jännite ja nyt-hetken tuntua. Näitäkin miehiä, kuten veljeksiä, käännytettiin monilta yhteiskunnan luukuilta.
Kaukosäädin kädessä mietin ajankäytön suhteellisuutta. Lähes 1000-sivuisen esikoisromaaninsa juuri julkaissut toimittaja-kirjailija Markus Leikola puolustaa massiivista teostaan: "Kukaan ei ajattele, että 50 tuntia jotakin sarjaa olisi hirvittävän paljon yhteen viikonloppuun."
Niin. Ehkä voisin uhrata seuraavat 50 tuntia Leo Tolstoin Sota ja rauha -romaanille, jonka neljä paksua osaa ovat istuneet hyllyssä odottamassa jo aika monta vuotta.
Kirjoittaja seuraa yhdysvaltalaisen naisvankilan valtapelejä ja ihmiskohtaloita.
riina.katajavuori@gmail.com
Jaa tämä artikkeli: