Kolumni: Brändätty minä on vain osittain totta
Henkilöbrändin luominen on hauskaa ja auttaa suojautumaan kritiikiltä.
Kirjoitan ja teen tutkimusta työkseni. Molemmat tekemiset kytkeytyvät vahvasti persoonaani, minuuteen. Siinä missä aikaisemmin saatoin piiloutua organisaatioon hyvässä ja pahassa, tutkijana ja kirjoittajana olen aina itse omalla nimelläni ja naamallani vastuussa jokaisesta tekemästäni ratkaisusta ja esittämästäni väitteestä.
Pääasiassa henkilöbrändin luominen on hauskaa. Voin tietoisesti rakentaa unelmaitseäni: itsevarmempaa, provokatiivisempaa, näppärämpää ja vitsikkäämpää Lottaa.
Samalla luomani hahmo eriytyy minuudestani. Se on pakollista. Koska kaikki kritiikki tekemisistäni tulee aina kohtisuoraan persoonaani, eriytetyn Lotta-hahmon on hyvä olla välissä pehmentämässä iskuja. Voin ajatella, että eivät arvostelijani oikeasti tiedä, kuka minä olen, ja kritiikki on siten helpompi ottaa vastaan.
Vaikeaksi homma menee, kun sama pitäisi tehdä kehujen suhteen. Kun saan kehuja uskalluksestani, rohkeudestani ja sitkeydestäni, minun täytyy muistaa, että suurin osa niistäkin kehuista on oikeastaan osoitettu hahmolleni, luomalleni parannellulle kuvalle itsestäni. Vaikka ansaitsisin kehut, en ole se supersankari, jonka he luulevat näkevänsä.
Entä sitten se oikea Lotta, mistä se on tullut?
Oikeistolaiseen retoriikkaan ja omistusajatteluun kuuluu, että ihminen on oman onnensa seppä ja siksi valtion kajoaminen yksityisiin varoihin on varastamista. Tässä on perimmäinen syy siihen, miksi en ole oikeistolainen.
Vaikka ansaitsisin kehut, en ole se supersankari, jonka he luulevat näkevänsä.
Kaikki, mitä olen tässä elämässä saavuttanut, kaikki mitä olen ja mitä omistan, on kollektiivisesti muotoutunutta. Kaikki hyvät ideani ovat syntyneet keskusteluissa, kaikki oppiminen tapahtunut toisten avulla. Omaa itseäni on vain temperamenttini – sekin vanhemmiltani saatu.
On velvollisuuteni palauttaa ihmisverkostoon – yhteiskuntaan – niin paljon hyvää kuin pystyn.
Olen tullut sellaiseen kypsään ikään ja rauhan paikkaan elämässäni, että voin todella sanoa rakastavani itseäni. Itseni rakastaminen on minulle kuitenkin ensisijaisesti lähimmäisenrakkautta ja kunnioitusta kaikkia niitä kohtaan, joiden avulla ja ansiosta olen sitä, mitä olen.
Kirjoittaja on turkulainen väitöskirjatutkija ja vapaa kirjoittaja.
lotta.aarikka@gmail.com
Jaa tämä artikkeli: