Kolumni: Epäilevät Tuomaat ovat kirkon voimavara
Kirkon jäsenenä olisin pätevä hakemaan kirkon työntekijäksi toisin kuin ateisti, jonka epäilys on julkituotua ja rehellistä.
Seurasin eräässä työelämäkysymyksiä käsittelevässä sosiaalisen median ryhmässä mielenkiintoista keskustelua. Sen aiheena oli, miksi joissakin kirkon työpaikkailmoituksissa edellytetään hakijoilta kirkkoon kuulumista.
Osa keskustelijoista suhtautui ymmärtäväisesti: useimmat organisaatiot edellyttävät työntekijän sitoutumista organisaation arvoihin. Myös kriittisillä oli pointtinsa: suurin osa järjestöistä ja poliittisista puolueistakaan ei rekryilmoituksessa kategorisesti edellytä hakijoilta varsinaista jäsenyyttä. Miksi kirkko on eri asia?
Kysymyksenasettelu on mielenkiintoinen. ”Jäsenyys” ja toisaalta ”arvopohjan samankaltaisuus” eivät nimittäin ole sama asia.
Kuulun itse kirkkoon samankaltaisista syistä kuin lahjoitan kuukausittain rahaa Greenpeacelle. En jaa kummankaan instituution kaikkia näkemyksiä ja hyväksy kaikkia toimintatapoja, mutta kokonaisarvioni on, että molempien työ on tuettavaa.
Kirkon ja kristinuskon uskonkappaleissa on monia seikkoja, joita en voi oikein allekirjoittaa. Vanhan testamentin kostonhimoinen Herra Sebaot ei ole minun jumalani.
Myös monet uuden testamentin puolelta löytyvät kristinuskon kulmakivet, kuten Jeesuksen neitseellinen sikiäminen, jumalallinen kolmiyhteys ja jopa Kristuksen ylösnousemus tuntuvat itselle vierailta, mystifioiduilta kalajutuilta. Ne ovat kuitenkin kristinuskon kannalta keskeisiä dogmeja, ja on perusteltua väittää, että en ole kunnon kristitty, jos epäilen niiden totuudenmukaisuutta. Kirkkoon kuuluvana kirkollisveronmaksajana minä olisin kuitenkin pätevä hakemaan kirkon työntekijäksi – toisin kuin ateisti, jonka epäilys on julkituotua ja rehellistä.
Pitäisikö jäsenyyden sijaan kirkon työntekijöiltä siis edellyttää sitoutumista kristinuskon dogmeihin? Vastaukseni on yksiselitteinen ”ei”.
Uskon ja ihmisyyden ytimeen kuuluvat epäilys ja epäröinti. Epäilys ja epäröinti eivät murenna vaan vahvistavat arvoja, sillä kyseenalaistaminen voimistaa tarvetta perustella ja uudelleenneuvotella oman näkökulman oikeutus. Se on korvaamattoman arvokas prosessi – sekä kristitylle että kirkolle.
Kirjoittaja on turkulainen väitöskirjatutkija ja vapaa kirjoittaja.
lotta.aarikka@gmail.com
Jaa tämä artikkeli: