Kolumni: Häpeilemätön vapaus
Kadehdin koiraani, joka on kömpelö jytkäle, mutta loikkii kuin gaselli. Se ei tiedä olevansa kömpelö eikä siksi ole.
Koirani on rodultaan welsh corgi pembroke, eli sen tassut ovat lyhyenlännät töpöt. Maastopaistimme ei ole kovin sukkela vaan aika kömpelö jytkäle, mutta se loikkii kuin gaselleista ketterin. Se ei tiedä olevansa kömpelö eikä siksi ole.
Minulla on ongelmallinen suhde vartalooni ja kehollisuuteen. Osaan suhtautua luonteenheikkouksiini nykyään armollisesti ja nähdä itsessäni persoonana paljon hyvää ja kehityskelpoista.
Vartaloni on pääasiassa vihollinen – jotain minkä objektisoin ja mitä arvostelen armottomasti. Katselen koiraani ja kadehdin. Haluaisin olla vähemmän tietoinen kehostani ja siten hyväksyä se sellaisena kuin se on. Olisin ketterämpi ja kauniimpi, jos en ymmärtäisi epäillä näitä ominaisuuksia itsessäni.
Kehoon liittyvä häpeä ei ole ainut, mitä tunnen. Yksi iso häpeän aihe on usko.
Niissä piireissä, joissa liikun, uskonnollisia ihmisiä ei pidetä perin välkkyinä. Sen, mitä häviän kehoni väheksynnässä, kompensoin oman älyni arvostuksessa. Minulle on erittäin tärkeää tulla nähdyksi tiedettä arvostavana älykkäänä ihmisenä.
Uskonnollisen ihmisen perityyppinä oma viiteryhmäni tuntuu näkevän vanhoillisen ja uskon dogmien perusteella toisten ihmisten elämänvalintoja arvostelevan, ikävän ihmisen. Vaikka itse koen, että juuri uskoni tuo minusta esiin kaiken hyvän – empatian, armon, anteeksiannon ja epäitsekkyyden – monet eivät ymmärrä sitä.
Tunnustaessani, että uskon jumalaan vakaasti ja vilpittömästi, näen miten heidän kuvansa minusta murtuu ja muuttuu. Se ahdistaa.
Usko ei ole koskaan ollut minulle valinta. Se on jotakin, mitä minussa on. En voi päättää, että lopetan jumalaan uskomisen. Olen kriittinen kyseenalaistaja, mutta uskoni on vakaa. Tiedän sydämessäni, että minua rakastetaan ja että saan olla osa suurempaa rakkautta. Se auttaa minua pyrkimään paremmaksi ihmiseksi.
Tämä kolumnistipesti merkitsee minulle enemmän kuin paria tuhatta merkkiä, jotka tiettyyn päivämäärään mennessä on pakko kirjoittaa. Olen ensimmäistä kertaa aikuisiällä avoimesti ja häpeättä tunnustuksellinen kristitty, nyt ja tässä. Koirastani päätellen häpeästä vapaana on hauskaa. Luotan siihen.
Kirjoittaja on turkulainen väitöskirjatutkija ja vapaa kirjoittaja.
lotta.aarikka@gmail.com
Jaa tämä artikkeli: