Kolumni: Ihmisen ikävä toisen luo
Askel elämänmuutoksen äärellä ja epävarmuuksien kourissa on äärimmäisen raskas.
Tammikuun alussa alkoi ensimmäinen kokonainen ja oikea vuoteni väitöskirjatutkijana. Rahoitus on taskussa, tie leveänä. Tiedän, mitä pitäisi tehdä, mutta olo on lamaantunut. Kaikki, mitä yritän, tuntuu riittämättömältä.
Tutkimuksen tekeminen ei sinänsä ole asia, jota vierastan tai pelkään. Ei minua ahdista esittää kysymyksiä ja ajatella. Olen myös tottunut siihen, että en näe työni jälkiä välittömästi. Siksi harrastuksiini kuuluu pienviljely.
Multa on suoraviivaista, muutos siemenestä kasviksi aina yhtä käsittämättömän ihmeellisen upea. Työnikin on, mutta itämisaika on pidempi ja -prosentti melko heikko.
Minun on ikävä ihmisiä. Laumaa, johon kuulua."
Miksi uusi alku tutkijana sitten ahdistaa?
Minun on ikävä ihmisiä. Laumaa, johon kuulua.
Puheet tutkijoista kammioissaan ei pidä paikkaansa. Menestyäkseen tutkijana on osattava käydä tiedeyhteisön sisällä ja julkisesti keskustelua omasta tutkimuskohteestaan. Rajapinnoilta toisiin tieteenaloihin löytyy lähes poikkeuksetta jotakin selvittämisen arvoista, uudenlaista raikasta ajattelua.
Kammion oven on pysyttävä auki ja kynnyksen yli on pystyttävä astumaan. Kuitenkin: tuo askel on varsinkin elämänmuutoksen äärellä ja epävarmuuksien kourissa aivan äärimmäisen raskas.
Ollessani elämäni ensimmäisessä hiljaisuuden retriitissä viime vuoden toukokuussa minuun teki syvän vaikutuksen, että jokaisessa päivän tuokiossa istuimia ja paikkoja oli juuri tasan se määrä, joka meitä osallistujia oli.
Jokainen sai toki päättää osallistuuko, mutta paikka oli aina odottamassa, oma paikka, vain minulle. Oliko se paapomista, olenko ”kaikki mulle heti nyt” -sukupolvea, kun tuo paikka tuntui huolenpidolta, lohdulta ja turvalta?
Ymmärrän, että minun on yksinkertaisesti muokattava ja koottava työyhteisöni ja työhön liittyvät rutiinini itse. Tähän reippaasti nöyrtyessäni en kuitenkaan voi olla miettimättä, miten paljon yhteiskuntaamme ja työyhteisöjämme parantaisi, jos joku pitäisi meille niissä paikkaa.
Todennäköisesti se lisäisi tehokkuuttamme myös tuottavuusnäkökulmasta enemmän kuin esimerkiksi lomarahojen leikkaaminen ja työaikojen pidennykset.
Kirjoittaja on turkulainen väitöskirjatutkija ja vapaa kirjoittaja.
lotta.aarikka@gmail.com
Jaa tämä artikkeli: