Kolumni: Isä meidän -rukouksesta
Lausuin vanhaa hittiä, Isä meidän -rukousta, kun mielessäni vilahti sen yhteiskunnallinen järjestäytymisnäkökulma. Olen oppinut mieltämään Meidän isämme valtakunnan – sen, jonka tulemista rukoillaan – jo olemassa olevaksi ulottuvuudeksi. Joka on näkymätön mutta tosi.
Näinä päivinä se edustaa minulle Uudesta Testamentista tutun Jeesus Nasaretilaisen maailmaan tuomaa järjestelmää, joka kumosi yksityisen ja julkisen välisen erottelun. Se on politiikkaa suurempi ja näyttäytyy muun muassa iltaisin peiliin katsoessa.
Jeesus vastasi aina poliittista sijoittumista tivaaviin kysymyksiin ei-polittisesti, retorisena mittapuunaan ihminen. Kun häneltä kyseltiin veropoliittisia linjauksia, hän osoitti, että kolikossa on keisarin kuva, mutta ihminen on Jumalan kuva. Ihminen kuuluu siis Jumalalle. Hänen esittelemänsä järjestelmä on politiikkaa suurempi.
Raikkaalta tuulahdukselta tuntuu myös tuttu jokapäiväinen leipämme -kohta. Ajatus siitä, että elantomme on lahja, jota rukoillaan, viittaa siihen, että leipämme määrä ei ole kiinni siitä, kuinka kovasti yritämme.
Poliittisesti ponnetonta, mutta armon välke on kirkas.
“Anna meille meidän syntimme anteeksi” viittaa siihen, että on korkeampi taho, jolle me kaikki vastaamme. “Ja niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet” onkin jo aika raskaansarjan sitoumus. Jälleen huonoa politiikkaa, mutta parasta mahdollista ihmisyyttä.
Isä meidän -rukouksen kaltaisessa tiivistelmässä puhuttelee sen prosessimainen luonne. Lausumisen on tarkoitus herkistää lausujaa näkemään näkemätöntä, kuulemaan sydämen ääntä ja muuttamaan toimintaansa.
Toinen minuun toistuvasti kolahtava ominaisuus on rukouksen suhde aikaan. Koko kristillisyys käsittelee ajattoman suhdetta ajalliseen, ja tämän lukemattomia kertoja lausutun rukouksen rivien välistä paljastuu aina jokin uusi näköala, joka on muuttumaton, ja – majesteettista finaalia lainatakseni – iankaikkinen.
Kirjoittaja on musiikintekijä ja muusikko.
marrrzi@hotmail.com
Jaa tämä artikkeli: