Kolumni: Isot pahat sudet ja pieni Suomi
Maailmalla kuohuu tavan takaa. Nyt vuorossa on Ukraina, eikä ole kauan siitä, kun Irak jäi miehitysarmeijan jalkoihin. Tiibetin miehitys on jo vanha juttu. Kaikissa toistuu sama kuvio: voimansa tunnossa oleva suurvalta katsoo oikeudekseen panna naapuriensa tai kaukaistenkin maiden asiat järjestykseen. Omaan järjestykseensä.
Viime vuosina Suomessa on nostanut päätään pieni mutta äänekäs joukko. Se on joka välissä kiiruhtanut tulkitsemaan maailman tapahtumia niin, että Suomen pitäisi liittoutua sotilaallisesti, milloin turvatakseen rajansa, milloin päästäkseen suurvallan mukana tositoimiin maailmalla ja parempiin kirjoihin suurvallan silmissä. Ja aina asialla on ollut kiire, sillä juna on jo menossa ohi.
Nyt tai ei koskaan – paitsi taas ensi viikolla. Ei siinä voi jäädä tuleen makaamaan ja mietiskelemään vaan pitää toimia.
"Meillä on opittu, että suurvallat ovat ailahtelevia ja niillä on vaihtelevia vaatimuksia."
Suomalaiset ovat aina hitaanpuoleisia toimimaan ja suhtautuvat epäluuloisesti sotilaalliseen liittoutumiseen. Mutta ei se siitä johdu, että me emme ymmärtäisi tilanteen muuttuneen. Päinvastoin, helppohan tuo on nähdä, mutta on syytä ymmärtää myös, ettei muutos ole tähän pysähtynyt.
Meillä on opittu, että suurvallat ovat ailahtelevia ja niillä on vaihtelevia vaatimuksia. Hetken hurmoksessa ei kannata mennä ovea avaamaan, vaikka susi olisi omien sanojensa mukaan vain tulossa karhua pois ajamaan. Aseveljiä on ennenkin jouduttu hätistelemään asein jonnekin muualle veljeilemään, kun ne ovat käyneet liian vaativiksi.
Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu. Joku opetus siinäkin on, että vaikka Jeesus olisi voinut kutsua kaksitoista legioonaa enkeleitä avukseen – kyllä Isä olisi niitä lähettänyt (Matteus 26:53) – hän ei silti lähtenyt liittoutumaan taivaallisten sotajoukkojen kanssa.
Jeesus taisi olla rauhan mies, ihan vakaumuksellisesti. Sellainen hitaanpuoleinen, joka ei hetken huumassa pyörtänyt kantaansa ja uskonut, että muuttuneessa maailmassa ongelmat hoidetaan vieraan valtakunnan asevoimilla.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori.
Jaa tämä artikkeli: