Kolumni: Joululaulu käynnistää kuhinan
Freelance-muusikon muisti on kummallinen, kuten tietysti ihmisen muisti ylipäätään. Turisimme aiheesta rakkaan ystäväni, trumpettiakrobaatti Jukka Eskolan kanssa.
Huomasimme, että kummankin on mahdotonta muistaa yksittäisiä keikkoja ensimmäisten, parikymppisenä soitettujen merkittävien jälkeen. Kaikki sen jälkeen tapahtunut on yhtä iloista mössöä, muistojen kokkareista muusia.
Kyseistä hyhmää jäsentää kuitenkin vuosittain toistuva joululaulujen parissa askartelu. En osaa arvioida, kuinka monta kertaa olen tarttunut esimerkiksi ikivihreään Varpunen jouluaamuna -kappaleeseen, alkanut sovittaa sitä jälleen uuteen uskoon, yrittänyt keksiä pyörää uudestaan.
Prosessi on sesonkiluonteensa takia tilkkasen omituinen; siinä kun kalenteri toimii luovan työn käynnistäjänä vuosi toisensa perään. Tästä seuraa kahtalainen suhtautumistapa jouluun. Ensinnäkin mahdollisuus seilata lämpöiseen joulutunnelmaan joululaulujen emotionaalista väylää pitkin evätään.
Aattoiltaan mennessä on ehtinyt analysoida joululaulut jo niin monella tavalla, ettei ihan järjettömästi tee mieli heittäytyä spontaanisti sukulaisten kanssa yhteislaulamaan.
Samoin radion tai television joulukonsertit käynnistävät dialektisen kuhinan pään sisällä. Mielenkiintoinen sovitusratkaisu... Onpa tässä jännä soinnutus...
Toinen seuraus on se, että joka vuosi laulujen ydin kirkastuu. Niiden legendaariseen kaanoniin on miltei mahdotonta lisätä uusia teoksia, ei pelkästään niiden traditiosidonnaisen luonteen vuoksi (niiden pitäisi siis uutena jo olla osa joulun perinnettä), vaan myös koska se kaanon koostuu mestariteoksista.
Kyseiset Sibeliuksen, Madetojan ja Mel Tormén sävelet, Topeliuksen, Juicen ja John Lennonin runot ovat innoituksen synnyttämiä ja syvää viisautta sisäänsä kätkeviä kultakimpaleita.
Kun niihin joka vuosi intensiivisesti ja rakkaudella perehtyy, huomaa olevansa hyvin moniäänisen ja syvän joulun sanoman äärellä.
Kirjoittaja on musiikintekijä ja muusikko.
marrrzi@hotmail.com
Jaa tämä artikkeli: