Kolumni: Katsotaan taakse pakolaiskriisissä
IPhone-miehistä, jotka eivät jääneet sotimaan.
Tähän asti tapahtunutta: Sodittiin toinen maailmansota, siirtomaat ”vapautettiin” ja Suomessa tehtiin töitä, jotta oltaisiin osa länttä. Irrottauduimme idästä, ja länsimaat, Yhdysvallat mukaan lukien, osallistuivat Euroopan jälleenrakentamiseen ja sotavelkojen maksamiseen.
Muutama vuosikymmen myöhemmin Yhdysvallat soti vastaan terroria, jota ruokki tyytymättömyys lännen politiikkaan idässä. Irakista etsittiin joukkotuhoaseita, joita ei ollut, ja maa sekä sen asukkaiden mahdollisuudet pommitettiin tomuksi. Demokratian vienti epäonnistui.
Arabikevät toi esiin miten tyytymättömiä ihmiset olivat diktaattoreihin. Lännessä oltiin huolestuneita, että nyt ei mennyt ihan putkeen. Kansalaisliikkeet arabikevään takana pyysivät apua, mutta sitä ei ollut lännestä saatavilla erinäisistä poliittisista ja kaupallisista suhteista johtuen.
Kaaoksen keskelle syntyi radikaaleja liikkeitä, jotka esittäytyivät "me ollaan korjausliike" -retoriikalla, mutta osoittautuivat kaiken tuhoaviksi valtaa hamuaviksi nilkeiksi. Lisää ihmisiä kuoli. Tavallinen massa jäi valtataistelun keskelle jumiin.
Helpotusta ei ole tullut, ja tilanteen muuttuessa aina vain pahemmaksi on Euroopassa nyt pakolaiskriisi.
Europarlamentaarikko Halla-aho on kaiken tämän keskellä huolissaan kännyköistä. Siis kännyköistä. Ihminen, jolle tämä yhteiskunta on kustantanut tohtorintutkinnon ja elämän; jolla on parastaikaa useampi avustaja ja pääsy tiedon äärelle. Suomi ei tietenkään ole yksin vastuussa globaalista kriisistä, mutta syödessämme tuontihedelmiä ja shoppaillessamme halvalla vaatteita meidän on pohdittava, miten tämä kaikki on mahdollista. Miten kauppasuhteemme ja diplomaattiset suhteemme vaikuttavat? Miksi Syyrian kriisin ratkaisu vuosia sitten oli mahdoton?
Tervetuloa siis matkan uuvuttamat, sodasta hengissä selvinneet tänne. Ikävää, että menetitte niin paljon. Piilottaisitteko kuitenkin kännykkänne, koska ne provosoivat meitä. Hillitkää maskuliinisuuttanne ja osoittakaa nöyrää surua, sellaista, minkä me tunnistamme suruksi. Koska kaikkein tärkeintä on se, miltä meistä tuntuu.
Vapaa kirjoittaja ja yhteiskunnallinen aktivisti sekä hengellinen musta feministi.
maryan.abdulkarim@gmail.com
Jaa tämä artikkeli: