Kolumni: Kuolemasta pitää puhua
Kuusivuotias tyttö harrasti satubalettia. Baletista hän löysi ystävän, Sarin, jonka kanssa oli kiva leikkiä. Eräänä päivänä Sari ei saapunutkaan harjoituksiin. Ohjaaja kertoi, että tämä oli jäänyt traktorin alle ja kuollut. Tytön kehon läpi kulki tuska ja suru. Eikö enää ikinä yhteisiä leikkejä?
Kotona tyttö katseli taivaalla tuikkivia tähtiä ja mietti, miltä Sarista mahtoi tuntua ja missä hän oli. Hautajaisissa hän lauloi Sarin haudalla ”Niin kaunis on maa, niin korkea taivas…”. Erityisesti kohta: ”Poissa on ystävä kallehin” teki kipeää.
Tyttö olin minä. Vuoden päästä jouduin itse silmätysten kuoleman kanssa. Kuoleman käsittely ennen oman elämän vastoinkäymisiä antoi voimaa kohdata pahin. Tietoisuus elämän rajallisuudesta on myös opettanut iloitsemaan jokaisesta eletystä päivästä.
Myöhemmin papin työssä huomasin, miten vanhemmat suojelevat lapsiaan kuoleman kysymyksiltä. Lapsia ei usein otettu mukaan hautajaisiin eikä tapaamaan kuolevia isovanhempia.
Kuolema on yleensä hidas prosessi. Kuoleva haluaa usein puhua kuolemasta, koska siihen liittyy pelkoja kivuista sekä huolia läheisten selviytymisestä. Monet kerrat kuulin potilaan sanovan, että kuolemasta puhuminen lievittäisi pelkoja, mutta läheiset torjuivat nämä keskusteluyritykset sanomalla: ”Et sinä mihinkään kuole”.
Yhteisvastuukeräys on valinnut tänä vuonna kohteekseen saattohoidon. Käynnissä on myös kansalaisaloite saattohoitolaista. Saattohoitoa Suomessa tarvitsee vuosittain 15 000 ihmistä. Vain osa saa sitä, vaikka STM:n saattohoitosuositusten (2010) mukaan jokaisella kuolevalla tulisi olla oikeus hoitoon.
Saattohoidossa huolehditaan kivunlievityksestä sekä keskustellaan elämään ja kuolemaan liittyvistä kysymyksistä. Saattohoitopotilaat muistelevat usein elämän parhaiden hetkien liittyneen ihmissuhteisiin ja läheisiin. Muistoista tulee hyvä olo.
Lähestyvän kuoleman pystyy aistimaan. Jotkut näkevät enteitä. Vaikka kuoleman merkkejä kyetään lukemaan, tarkkaa kuolinhetkeä ei pystytä ennustamaan.
Ja se, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, onkin sitten jo uskon asia.
Kirjoittaja on yhteiskunnallisen ja kirkollisen kentän rajapinnoista kiinnostunut teologian tohtori.
sanna.lehtinen@eduskunta.fi
Jaa tämä artikkeli: