Kolumni: Lapsirakkauden historia
Niukoissa oloissa elävät luonnonkansat hankkiutuivat eroon epätoivotuista vauvoista. Pari tuhatta vuotta sitten erään lahkon oppi-isä mullisti käsityksen lapsista.
Lapsirakkautemme ei ole luonnollista. Se on kulttuurinen käsitys, jota me pidämme itsestään selvänä, mutta jota koko ihmiskunta ei ole jakanut.
Kulttuuriantropologian opinnoissani luin lukuisia kuvauksia luonnonkansojen suhtautumisesta epätoivottuihin vauvoihin. Näistä oli niukoissa oloissa tapana hankkiutua eroon. Synnyttämään mentiin kylän ulkopuolelle, ja jos lasta ei tuotu kylään, sitä ei koskaan ollut olemassakaan.
Nimenantojuhla oli monessa kulttuurissa se etappi, jonka jälkeen lapsen katsotaan tulevan ihmiseksi: joskus se oli vasta sukukypsyysjuhla. Sitä ennen infantisidi eli lastensurma oli hyväksyttyä, jos lapsi oli syntynyt väärän suhteen seurauksena, oli väärää sukupuolta, ei ollut resursseja sen ruokkimiseen tai se vaikutti sairaalloiselta. Jälkiehkäisy tarkoitti yleensä lapsen hylkäämistä luontoon, joskus tukahduttamista, jossain ehkä uhraamista jumalille.
Helppoa se ei varmasti ollut, mutta silti se enimmissä kulttuureissa sallittiin. Ehkä meilläkin, ellemme olisi oppineet lapsista toisenlaista käsitystä erään vaikutusvaltaisen idean takia.
Kaksi tuhatta vuotta sitten eräs lahko väitti, että vauvassakin on kuolematon sielu jumalaista alkuperää ja sielut ovat kaikki keskenään tasa-arvoisia. Lahkon oppi-isä oli vieläpä ollut erityisen lapsirakas ja opettanut, että lapsi saattoi olla aikuisillekin jopa esikuva. Lapsen tappaminen olikin suuri synti.
Hitaasti tämä ajatus muuttui osaksi eurooppalaista kulttuuria. Kristityt muun muassa perustivat orpokoteja huolehtimaan hylätyistä lapsista. Olen Firenzessä nähnyt Ospedale degli Innocentin pyöröoven, josta lapsen saattoi jättää kenenkään näkemättä. Nykyään pidämme lapsen tappamista jopa pahempana kuin aikuisen.
Jos kristillisyys heikkenee, on luultavaa, että vanha, "luonnollinen" suhtautuminen lapsiin nostaa taas päätään. Lapsia ei nähdäkään ihmeenä ja lahjana, vaan seksin ikävänä sivuvaikutuksena syntyvinä resurssisyöppöinä, joista tulee hyödyllisiä vasta työikään tultuaan – eikä silloinkaan, jos eivät edes elätä vanhempiaan. Uraa ja bailaamistakin haittaavat.
Mikkelinpäivä ensi sunnuntaina on hyvä päivä siinä missä muutkin muistaa lapsia ja lapsirakkautta.
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija.
konstigblog@gmail.com
Jaa tämä artikkeli: