Kolumni: Maailmanviha
Viime viikkoina olen pelännyt ihoni sulavan maailman kaikkien kauheuksien takia. Väkivallan aallot valuvat mieleeni ja kehooni radiosta, telkkarista, lehdistä, Twitteristä, Facebookista, Instagramista.
Islamistit kuulemma vetävät päät irti lapsilta. Raketeilla ja ohjuksilla on enemmän uutisarvoa kuin maanviljelijöiden kamppailulla elannostaan tai suomalaisten nuorten perheiden talousahdingolla. Itänaapurissa uustsaristinen homofobi lentää vallan siivillä kohti kokonaisvaltaista pelon valtakuntaa.
Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat yhä enemmän pienten totalitääristen ryhmittymien etuoikeuksia – eivät koko ihmiskunnan oikeuksia. Ulkopuolisia ei sallita. Maailma jakautuu yhä enemmän.
Tunnen armotonta maailmanvihaa.
Missä Jumala?
Hänhän asuu sinussa, sanovat uskovaiset pitkätukkajeesukset. Jep. Minussa. Mitä minä teen tällä tiedolla?
Sanon siis Jumalalle, että vihaan hänen maailmaansa tänään, niin kuin myös eilen ja luultavasti vielä huomenna.
Samalla minulla on polttava halu muuttaa tämä viha joksikin. Ehkä solidaarisuudeksi, tai kenties niin banaaliksi asiaksi kuin rakkaus. Miksi en rakasta maailmaa? Miksi en usko enää parannukseen, edistykseen? Toivottomuus, viha ja katkeruus vievät voimani.
Pitäisi ryömiä ristin juurelle saamaan voimia, toivoa ja rakkautta. Vaan en pysty. Olen liian ylpeä. Jatkan vain suu ja sydän supussa kohti pimeyttä.
Vantaalainen ystäväni Antti kirjoitti hiljattain Twitterissä, että ”nyt kun uskonto ja raha ovat laittamassa yhdessä maailmansotaa pystyyn, en näe muuta vaihtoehtoa kuin lähteä purjehtimaan”. Minä taas heittäydyn sänkyyn ja ympäröin itseni kirjoilla. Kafka pääni alla. Stephen King kädessä. Jalkani lepäävät Dostojevski-pinon päällä. Sydämessäni Job, Jesaja ja Saarnaajan kirja.
Ylläni on musta Tallinnasta ostettu t-paita, joka muistuttaa mustan surman uhreista, mutta ei sekään nyt paljon auta.
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjallisuuskriitikko.
Jaa tämä artikkeli: