Kolumni: Myötätuntoa tärkeämpää on vähentää surua
Haluan auttaa tai vähintään osoittaa osanottoni kohdatessani inhimillistä hätää. Se ei kuitenkaan paranna maailmaa.
Sotaa ja terroria pakenevat ihmiset hukkuvat Välimereen, Pariisissa räjähtää pommeja, Brysselissä samoin, Nizzassa kuorma-auto murskaa rantabulevardilla käveleviä ihmisiä kauniina kesäiltana. Suomessa nainen joukkoraiskataan tamperelaisessa hotellihuoneessa ja uusnatsit pahoinpitelevät miehen, joka kuolee vammoihinsa.
Kaikki nämä tragediat ovat vetäneet naaman vakavaksi ja kirvoittaneet kyyneleitä poskille viimeisen vuoden aikana.
Vaikka olen pahoillani, pahoillani olemiseni ei poista rakenteellista syrjintää.
Myötätuntoa tuntee sitä valitsematta. En pysty kohtaamaan inhimillistä hätää ja toisten kohtaamaa perusteetonta väkivaltaa tuntematta halua auttaa tai vähintään halua osoittaa osanottoni. Olen kuvitellut, että myötätunto auttaa aina – että se on automaattisesti hyvä asia.
Asian voi myös nähdä toisin.
Amerikkalaisen, niin kutsutun hyvän maun rajan ylittämisestä tunnetun koomikon Anthony Jeselnikin mukaan sosiaalinen media on tehnyt meistä itsekeskeisiä.
Kun päivitämme Facebookiin, että tragedian uhrit tai kuolleiden omaiset ovat ajatuksissamme ja rukouksissamme, käännämme itse asiassa huomion meihin itseemme. Keskiöön ja tilaa ottamaan eivät pääsekään ne, joita on loukattu vaan ne, jotka ovat surullisia heidän puolestaan.
Erityisesti rasismin suhteen olen oppinut ymmärtämään, että myötätuntoni ei ole sorrettujen kannalta mitenkään oleellinen asia. Vaikka olen pahoillani, pahoillani olemiseni ei poista rakenteellista syrjintää.
Paras panokseni asiaan on kyynelehdinnän sijaan puuttua rasismiin ja rodullistamiseen aina, kun sitä huomaan – myös kun itse etuoikeuksieni vuoksi olen kyvytön sitä tunnistamaan ja joku minulle asiasta huomauttaa.
Mainitsemieni isojen ja julkisten tragedioiden ja toisaalta yksityisempien kuolemantapauksien kohdalla on vaikeampaa olla hiljaa.
Olo on voimaton: mitä muuta minä muka voin tehdä kuin pahoitella ja ottaa osaa? Mitä muuta voin tarjota Pariisin pommituksien uhreille kuin Ranskan lipun profiilikuvassani?
Samaan aikaan myös tragedian kommentoimatta jättäminen alkaa tuntua teolta. Jos en nyt tee tiedostavaa ja liikuttunutta Facebook-päivitystä vaan raportoin sosiaalisessa mediassa uneni laadusta ja koirieni tekemisistä, olen tunteeton ja välinpitämätön.
Julkinen ja hyödytön osanotto alkaa tuntua myös velvollisuudelta.
Loppujen lopuksi en osaa nähdä myötätuntoa huonona asiana, sillä empatiakyky tekee meistä ihmisiä.
Toisten surun sulkemista omiin aatoksiinsa ja rukouksiinsa oleellisempaa on kuitenkin väsymättömästi työskennellä sen eteen, että maailmassa olisi vähemmän surua, jota myötäelää.
Kirjoittaja on turkulainen väitöskirjatutkija ja vapaa kirjoittaja.
lotta.aarikka@gmail.com
Jaa tämä artikkeli: