Kolumni: Oma koti perustetaan keskelle valkoisuutta
Nyt pitäisi saada koti, oma paikka, jossa voi olla, yhdessä muiden kanssa. Vasta sitten pääsee välitilasta eteenpäin.
Lapsuuskodin olohuoneessa sohvan ja kirjahyllyn väliin jäi pieni kolo. Sinne perustin oman soppeni. Viikkasin lattialle hapsuviltin ja istuin sen päällä. Leikki ei ollut kovin toiminnallinen, se tapahtui lähinnä päässäni. Supatin hiljaa.
Oli minulla oma huonekin, mutta kolot ja nurkat houkuttivat. Ensimmäisen runoni kirjoitin vanhempien ruusutapetoidussa vaatehuoneessa, kuusivuotiaana ja Ressu-vihkoon.
Laura Lindstedtin viime syksynä ilmestyneessä romaanissa Oneiron seitsemän naista löytää itsensä keskeltä valkoisuutta. Kyse on teoksen alaotsikon mukaisesti kuolemanjälkeisistä sekunneista, ennen varsinaista, lopullista kuolemaa. Sekunti-määre on kuitenkin harhaanjohtava, sillä valkoisuudessa ei ole aikaa, ei materiaa, ei mitään.
Poikkeuksena vain se, mitä naisilla on ollut kuollessaan mukana. Vaatteet, kengät, nenäliinamytyt taskunpohjalla.
Jotta naiset selviytyisivät keskellä tyhjyyttä, yksi naisista keksii, että on perustettava koti. Huone. Olemisen rajat. Rakennusmateriaalina käytetään sitä, mitä naisilla on yllään. Koska valkoisuudessa ei ole kylmä eikä kuuma, alastomuus on alkuhämmennyksen jälkeen lopulta melko merkityksetön seikka.
Sukkahousut, rintaliivit, aluspaidat ja mekot venytetään täyteen mittaansa ja vaatekääryleillä saadaan aikaiseksi suorakulmio, johon seitsemän naista mahtuu mukavasti olemaan. Pelastukseksi koituu Polina, joka on kuollut Moskovan hankeen. Hänen soopeliturkistaan saadaan sohva. Hollantilaisen Wlbgisin oranssinpunaisesta peruukista tulee takka! Näin naisilla on nuotio, jota tuijottaa. Kuin luolassa.
Oneironin naisten kotileikki kutkuttaa miettimään, mitä kaikkea ihmisellä voi kuollessaan olla mukana. Silmäsuojus, purukisko... Piilolinssistä voisi saada hyvän ovisilmän. Korvatulpasta ovinupin.
Keskelle meidän valkoisuuttamme on saapunut ihmisiä jostain kaukaa. Heillä on taskussa puhelin, povarissa muistitikku. Nyt pitäisi saada koti, oma paikka, jossa voi olla, yhdessä muiden kanssa.
Vasta sitten pääsee välitilasta eteenpäin.
Kirjoittaja on kirjailija ja runoilija.
riina.katajavuori@gmail.com
Jaa tämä artikkeli: