Kolumni: Outoudesta
Toisenlaiseksi toiseksi eläytyminen on vahva kokemus.
Juoksin kaupungin halki eläimenä. Yritin pysytellä vihreällä vyöhykkeellä: jouduin kiertämään pitkiä matkoja saadakseni suojaa puilta ja puskilta. Reittiäni pilkkoivat liikennettä kuhisevat tiet, joiden luona kuulostelin liikkeen suuntaa ja nopeutta. Kartoin ihmisiä. En katsonut kohti, vaikka erehdyinkin usein säntäämään puskista suoraan eteen.
Koiriin en luottanut, ne haukkuivat omistajiensa jatkeina. Näätä tuijotti minua portaiden alta uteliaana: ”Onko tuo meikäläisiä vai?” ja minä katselin rusakkoa ajatellen: ”Tämä on veljeni”, vaikka epäilin olevani susi.
Ihmisten kaupungin geografia ei ollut minua varten, se asetti lähinnä haasteita ja esteitä. Minun olivat kolot ja ryteiköt. Sydän ei pamppaillut yhtä kiivaasti radan yli kirmaten kuin kapealla sillalla ihmisten seassa. En sentään uskaltanut uida kosken yli.
Kokemus oli vahva. Eläimeksi muuttuneena tiedostin olevani muiden silmissä outo, vääränlainen liikkuja lauantai-idyllissä, mutten välittänyt. Minulla oli päämäärä. Kaupungin virallisen kartan päälle alkoi hahmottua toisenlainen kartta.
Jokainen paikka on palimpsesti, läjä erilaisia karttoja. Toisten reittiviivat ovat vain vahvistuneet käyttäjäpaljouden askeleiden alla, kun taas toiset ovat ajan mittaan haalistuneet lähes näkymättömiksi, lukijoidensa tapaan.
Kävele kaupungin halki näkymättömänä. Kävele kaupungin halki sokkona. Siirry idästä länteen ilman rahaa. Älä astu viivan päälle. Juokse etelästä pohjoiseen karhuna.
Muuttuminen toiseksi on helppoa. Outouden tunne avartaa kangistunutta kokemusmaailmaa. Leikki loppuu maaliin päästyä, pysyköön siis muisto toiseudesta elävänä. Sillä keskuudessamme elää lukemattomia ihmisiä, jotka tuntevat itsensä vääränlaisiksi, joita pidetään vääränlaisina – jatkuvasti.
He kuuluvat ympäristöönsä, vaan tämä ei kuulu heille. He kävelevät sokkona viivoja tallaten, kiertelevät ja karttelevat, hakevat suojaa ryteiköistä ja tekeytyvät näkymättömiksi, ennen kuin katse maassa harppovat aukeiden yli.
Jos he rohkenevat nostaa katseensa suoraan kohti, älkäämme haukkuko kuin koirat.
Kirjoittaja on kirjailija.
alexandra.salmela@gmail.com
Jaa tämä artikkeli: