Kolumni: Pidetään kiinni kirjastoista
Pääkaupunkiseudun kirjastotilanne on kohtalainen. Helsingissä kirjastoja rakennetaan jopa lisää, Vantaalla pidetään vanhoista kiinni ja vaikka Espoossa väännetään kättä kirjastojen lukumäärästä, neliöt näyttäisivät pysyvän ennallaan. Toisin on muualla. Kuntaliitokset ja kuntien rapistuva talous ovat johtaneet rajuihin leikkauslistoihin.
Tämä on uutta. Suomessa on säästetty monista asioista, mutta ei koskaan kirjastoista. Kirjastoja on pidetty lähes pyhinä. Syystäkin. Kansakuntamme rakentaminen alkoi vuonna 1860 siitä, että perustettiin suomenkielinen kansakoululaitos ja alueelliset kirjastolaitokset.
Molemmat ovat tällä hetkellä saroillaan maailman ehdotonta huippua. Suomalainen lainaa kirjastoista keskimäärin 20 kertaa vuodessa. Tämä on kaksi kertaa enemmän kuin Ruotsissa, vaikka Ruotsikin kuuluu maailman kirjastokärkeen Saksan, Hollannin, Tanskan ja Norjan ohella.
Lukutaidon pitkä traditio selittää luterilaisen Euroopan etumatkan, mutta Suomen erottuminen tästäkin joukosta johtuu ainutlaatuisesta tavasta, jolla kansakuntamme on rakentunut.
Ymmärsin tämän, kun juttelin norjalaisen kirjastoaktiivin kanssa, joka valitteli resurssipulaa. Norjalaiset satsaavat museoihin. Selitys on tämä: kun Norja itsenäistyi 1905 pitkän tanskalais- ja ruotsalaisvallan päätteeksi, kansallista identiteettiä alettiin rakentaa viikinkiperinnölle. Laivoja ja esineitä kaivettiin maasta, vietiin museoihin ja lopuksi kuljetettiin koululaiset katsomaan, että tällaisia me olemme. ”Teille kirjallisuus on vain kirjallisuutta”, sanoin. Kaveri vastasi vähän hämmästyneenä: ”Kyllä.”
Meille kirjallisuus ei ole vain kirjallisuutta, vaan näyttämö, jolla kansallisesta identiteetistä on kiistelty siitä lähtien kuin Aleksis Kivi julkaisi Seitsemän veljestä vuonna 1867. Ja kiistellään yhä. Jokainen lakkautettava kirjasto lohkaisee pienen palan tuosta identiteetistä pois.
Kirjoittaja on yhteiskunnallinen keskustelija.
Jaa tämä artikkeli: