Kolumni: Pitkäperjantai

Kolumni: Pitkäperjantai

Äkkiä Parsifal havahtuu ihastelemaan aamuauringon loisteessa kylpevää keväistä niittyä ja metsää. Aikoinaan olivat himokkaat viettelijäkukkaset yrittäneet saada hänet lankeamaan Klingsorin taikapuutarhassa, mutta näin hennon lempeänä ja puhtoisena hän ei ole luontoa ennen kokenut.

Vanha Gurnemanz tietää heti, mistä on kyse: se on pitkäperjantain taikaa. Parsifal järkyttyy. Nythän tosiaan on pitkäperjantai – eikö sitten suurimman tuskan päivänä kaiken elävän kuuluisi vain murehtia ja itkeä?

Ei, se ei ole niin, vakuuttaa Gurnemanz. Pitkäperjantaina synnintekijän katumuskyyneleet kostuttavat niityn ja pellon ja saavat ne kukoistamaan. Koko luonto riemuitsee Jumalan rakkaudenuhrista. Pitkäperjantain myötä koittaa synnistä vapahdetulle luomakunnalle viattomuuden päivä, jonka myötä keväinen luontokin puhkeaa uuteen, koskemattomaan loistoonsa, Gurnemanz kertoo.

Kyseessä on kohtaus Richard Wagnerin Parsifal-oopperasta. Siinä Wagner kietoo pääsiäisen tapahtumat ja keväisen luonnonmystiikan viehättäväksi synteesiksi tavalla, joka tuskin saisi varauksetonta hyväksyntää oikeaoppisimmilta teologeilta.

Mutta lieneekö pääsiäinen koskaan ollut irrotettavissa niistä mielikuvista, jotka sitovat sen vuodenaikaansa? Pitäisikö sen edes olla? Eikö pääsiäisen ylösnousemussanoman vetoavuutta tehosta juuri se, että samaan aikaan saamme nähdä myös luonnon heräävän henkiin talvisesta kuolonunestaan?

Sekä pääsiäiskertomuksessa että keväisessä luonnossa kuolema ja elämä sulautuvat toisiinsa ja muodostuvat edellytyksiksi toisilleen. Elottomaksi vaipunut maa puhkeaa jälleen kukkaan, eikä tyhjänä löytyvä hauta Golgatan laitamilla lakkaa kiehtomasta.

Yleensä pitkäperjantai on kristillisessä perinteessä tulkittu murheen päiväksi. Parsifalissa Wagner kääntää tämän käsityksen päälaelleen. Pitkäperjantaina ristiinnaulittu puhdistaa maailman synnistä, minkä johdosta juuri silloin kaikki on viattomimmillaan. Ja tämä viattomuus saa fyysisen ilmaisunsa keväistä neitseellisyyttään hehkuvassa luonnossa.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu, joka ei häpeä tunnustautua konservatiiviksi.

wille@willerydman.fi

Jaa tämä artikkeli: