Kolumni: Rohkeuspohdintoja tropiikin akkulataamosta
Kirjoitan teille Koh Lantan rannalta, palmunlehvien havistessa kanssani, ja toipuessani ulostuloväyliäni armotta runnelleesta ruokamyrkytyksestä.
Sanonta ”akkujen tyhjennys” on saanut tällä reissulla uudet, entistä iloisemmat kasvot. Muutenkin olo on kuin ulkomaankirjeenvaihtajalla, ilman kaikkea sitä hohdokkuuden ja ammattitaidon painolastia.
Olen pohtinut rohkeutta, tätä elämän lähtemään pakottavaa polttoainetta, ja sen erottamatonta puoliskoa, jota kutsumme peloksi. Rohkeuden ja pelon kaiken paljastava perimmäinen olemus kiehtoo.
Aikoja sitten rohkeudella tarkoitettiin rohkeutta puhua sydämensä puhtaaksi, siis mitään piiloon jättämättä. Se antaa kyseiselle kardinaalihyveelle absoluuttisen totuuden kimalletta, karman bling-blingiä.
Esiintyvänä ihmisenä olen aina jännittänyt lavalle nousemista. Se pelottaa minua, ja siksi nousen sinne joka kerta. Jos kuitenkin olen rehellinen, eli rohkea, yleisölle esiintyminen on minulle helpompaa kuin sydämeni paljastaminen toiselle ihmiselle. Siksi rakastan aukinaisia näyttelijöitä. Minulle näytteleminen on parhaimmillaan silkkaa rohkeutta, sen seuraaminen palavaan tuleen katsomista.
Uskon, että teatteri on ja tulee lopulta aina olemaan turmeltumaton leikkikenttä.Ei vähiten siksi, että sillä ei kerta kaikkiaan voi tehdä riittävästi rahaa, jotta turmellus sinne vaivautuisi. Mutta ennen kaikkea siksi, ettei teatteri toimi ilman kaiken paljastavaa rohkeutta. Sitä ei ole olemassa ilman rohkeutta. Ja siinä se juuri on kuin maailma itse.
Siispä, tahdon toivottaa teille rohkeutta.
Olipa kyseessä ne puistonpenkillä lausutut rakkauden sanat tai Martin Luther Kingin messiaaniset, loimuavat puheet, rohkeus maailmaa pyörittää.
Kirjoittaja on musiikintekijä ja muusikko.
marrrzi@hotmail.com
Jaa tämä artikkeli: