Kolumni: Seurakunta on mälsä joukkue
Olen ollut väärässä. Minun pitäisi hyväksyä myös ne kiukkuiset kääkät, jotka uhkailevat homoja saatanalla.
Olin kuukausi sitten hiljaisuuden retriitissä toista kertaa. Se on minulle luonteva tapa olla uskossa: olla hiljaa ja yksin, mutta niin, että joku muu huolehtii puitteista ja järjestyksestä, jossa voin olla hiljaa ja yksin.
Kun mainitsin lähteväni retriittiin, eräs ystäväni kertoi, miten hän ateistina kaipaa kirkkoon kuulumisesta seurakuntayhteyttä. Hän on kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja arvostaa kotikunnassaan yhteisötyötä, jota kirkko tekee. Huomasin korottavani ylähuultani epäuskosta ja inhosta. Mikä ihmeen ”seurakuntayhteys”?
Seurakunta on minulle uskossa olemisessa ja kirkkoon kuulumisessa välttämätön paha.
Seurakunta symboloi kaikkia niitä ihmisiä, jotka kokevat uskon eri tavoin kuin itse koen, eli kaikkia niitä kiukkuisia kääkkiä, jotka uhkailevat homoja saatanalla ja ovat huolissaan siitä, että joku on iloinen. Seurakuntayhteys edustaa kytköstä, joka minulla on ihmisiin, joihin en halua olla missään kytköksissä. Jotain, mikä tahraa uskoni ja alistaa minut perusteettomalle arvostelulle (”ai säkin olet niitä uskovaisia”).
Sama joukkueuskollisuuden kaihtaminen on estänyt minua liittymästä puolueeseen, vaikka olen poliittisesti aktiivinen. En kestä vatipäitä, enkä sitä, että tulen rinnastetuksi vatipäihin. Puolueaktiivina joutuisin kaiken lisäksi puolustamaan kyseisiä vatipäitä julkisesti.
Kuunnellessani ystäväni puhetta seurakuntayhteyden kaipuusta ymmärsin, että olen ollut väärässä.
Minun pitäisi hyväksyä seurakuntani ja sitoutua puolueeseen. Minun pitäisi ottaa ihmiset omikseni ja löytää keskusteluyhteys. Minun pitäisi hyväksyä erilaiset näkökannat, oppia näkemään samankaltaisuus ja rakastaa lähimmäistäni ehdottomasti näkökannoista huolimatta.
Välinpitämättömyyden ja vihapuheen alkulähde on se, kun emme kykene näkemään toisiamme saman yhteisön jäseninä. Vaikka tuskin huomenna kiirehdin kirkolle aktiiviseksi seurakuntalaiseksi tai puoluetoimistojen ovia raaputtamaan, on ajatteluni perustavanlaatuisesti muuttunut.
Parannusta ei kaivannutkaan joukkue vaan yksilö.
Kirjoittaja on turkulainen väitöskirjatutkija ja vapaa kirjoittaja.
lotta.aarikka@gmail.com
Jaa tämä artikkeli: