Kolumni: Sielun ja ruumiin bodausta
Kirkon tilaisuuksissa istutaan alas ja ollaan hiljaa.
Siitä tietää, että tilaisuus on hengellinen ja vakava. Levottomuudesta ja liikkeestä pyristellään pois. Nyt rauhoitutaan tärkeän asian äärellä!
Minulla on ongelma: Mieltäni ei sidota kirkonpenkkiin niin helposti kuin istumalihaksiani. Sieluni kirmaa villinä ympäriinsä kuin toukomettinen.
Toki seurakunnissa järjestetään myös toimintaa, jossa liikuttuu muutenkin kuin kuvainnollisesti. On pyhiä tansseja ja sählykerhoja. Korson seurakunnan juoksuryhmässä Pyhät pyyhältäjät yritetään pysyä huippukuntoisten diakonien tahdissa.
Törmään toiseen ongelmaan. Hengen ja ruumiin tilaisuudet ovat erikseen. Keskustelutilaisuuksissa, messussa tai konserteissa istutaan vakavina paikoillaan ja juhlallisesti vaieten. Edes lapsilla ei ole erityislupaa liikehtiä tai äännehtiä. Suhtautuminen toiminnallisempiin tilaisuuksiin on huomattavasti kevyempi. Kehtaakohan niissä edes rukoilla? Ainakin rukouksen ajaksi pysähdytään, sitten vasta juoksu jatkuu.
En ymmärrä kahtiajakoa, sillä ihminenhän on psykofyysinen kokonaisuus. Sielu ja ruumis ovat erottamattomat. Sen todistaa uusi norjalaistutkimuskin, jonka mukaan päänsärky lisää kirkossa käyntiä. Toisaalta taas nälkäinen ruumis voi kasvattaa mielelle pirunsarvet – ilmiö, joka on saanut mieheni kantamaan taskussaan keksejä pahantuulisen vaimon lepyttämiseksi.
Ei kirkossa tarvitse askelkyykätä tai nöyryyttää rautaa. Hiljentymisellä ja pysähtymisellä on paikkansa. Voisimme kuitenkin ottaa vakavasti sen, että meidät on luotu ruumiillisiksi olennoiksi ja että ruumis on temppeli, ei sielun vankila. Voisimme hoksata sen, että liikkuva seurakuntalainen voi kokonaisvaltaisesti paremmin kuin sohvaperuna.
Sitäkin päivää odotellessa, kun kolmas sakramenttimme – kahvi ja pullasiivu – korvataan kivennäisvedellä ja maitorahkalla. Oletan, että se päivä on vielä muutaman maratonin päässä.
Kirjoittaja on pappi ja toimittaja.
Jaa tämä artikkeli: