Kolumni: Sisällön ikävä
Osaaminen ei auta, jos sanoma puuttuu.
Kun juttelee eri töissä olevien ihmisten kanssa, huomaa puheenvuoroissa yhteisiä teemoja ja kokemuksia. Havainnot eivät ole tutkimustietoa, mutta niiden avulla syntyy subjektiivinen sormituntuma ajan henkeen.
Työelämässä on aina ollut ikävämmätkin puolensa. Ne eivät ole viime vuosina erityisemmin muuttuneet. Ennenkin on ollut kiirettä, turhia kokouksia, itsensä tarpeellisiksi tekeviä byrokraatteja ja työryhmiä, ikäviä työkavereita ja taitamattomia johtajia, saneerausten uhkaa ynnä muuta riesaa – myönteisten ja parempaa tuottavien asioiden ohella.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut nopea, aikaisemmasta poikkeava kehitys. Kokemus siitä, että työllä olisi tarkoitus ja se palvelisi jotakin yhteisesti tärkeää, on heikentynyt.
Mitä tapahtui 2000-luvun alussa? Mikä aiheutti sen, että työstä ja toiminnasta alkoi kadota mieli suomalaisessa yhteiskunnassa?
Olimme juuri selvinneet lamasta, elettiin nousukautta. Järkyttivätkö maailmantapahtumat tuolloin niin syvällisesti ja kasautuivatko laman rasitukset siten, että monien masentunut olo avasi tien nousukkaille, joiden toiminta merkitsee viime kädessä pannukakkua? Yhteiskunta on ollut viime vuodet seisovassa tilassa, kuin nukutettuna.
Kun mieli katoaa ja pinnallisuus pitää valtaa, turhautuminen purkautuu loukatun oikeudentunnon kokemukseksi ja vihdoin riitelyksi.
Kirkollista keskustelua ei voi irrottaa tästä viitekehyksestä. Myös kirkon jäsenet ovat suomalaisen yhteiskunnan jäseniä, jotka valittavat turhuutta ja riitelevät keskenään.
Kirkossakin uudistetaan, tehdään strategioita, pohditaan hallintoa ja suunnitellaan toimintaa laskevien käyrien maastossa. Yhä useampi kuitenkin kysyy, onko kirkolla mitään sanottavaa. Asia ilmaistaan myös siten, että kirkon sanoma ei puhuttele.
Tekniikoita, keinoja, välineitä, hyviä käytänteitä, uusia nimiä vanhoille asioille, osaamista, osaamista ja osaamista riittää kirkossakin vaikka vientituotteiksi (ja toivon mukaan ulkoavaruuteen siirrettäväksi). Ne eivät kuitenkaan vastaa sanoman, substanssin, ikävään.
Kirjoittaja on Portaanpään opiston rehtori, dosentti ja harrastajaviulisti.
petri.jarvelainen@portaanpaa.fi
Jaa tämä artikkeli: