Kolumni: Uskosta elämään
Kun lehtivihreä katoaa, menettää vaahteranlehti elinvoimansa ja kuihtuu pois.
Ennen sitä se on kuitenkin hetken kauneimmillaan, valokeilassa keimaillen, verhoutuneena hehkuvien värien kirjoon. Sen aprikoosin ja amarantin sävyt loistavat punaisina ja tippuessaan lopulta maahan, leijaillessaan lätäköstä toiseen, peittyessään aamukasteen ja ensipakkasten huurteen alle, herkistää lehden kauneus yhä ohikulkijan.
Tuulen otteessa, talven kynnyksellä on vaahteranlehti kuin ihminen – muutoksen tuskassa haavoittuvaisimmillaan, hetkien virran vietävänä, aitona ja avuttomana. Silti ja siksi usein juuri silloin kauneimmillaan. Ihminen ja luonto.
Meissä on paljon samaa: kehityksemme kulkee sykleissä, jossa pimeää seuraa uusi alku, kevään kepeä tuoksu, uusi ajatus, oivallus.
Oman nuoruuteni kipuilut ovat olleet tuskaisia kasvunpaikkoja. Itseinhoon oksentamista ja itsensä armotonta ruoskimista, kiireeseen katoamista. Vasta kolmenkympin kynnyksellä ymmärsin kysyä itseltäni: Ketä varten?
Vastauksena tähän olen opetellut elämään itselleni; arvostamaan itseäni, olemaan lempeä keholleni ja mielelleni. Tyytyväisyyteni elämään ei enää määrity ulkoisten odotusten täyttämisestä. Elämäni ei ole kokooma toisiaan seuraavia tehtävänantoja, joista käsin päättelen onnellisuuteni. Sen sijaan elämäni tuntuu hyvältä, juuri siinä pysähtyneessä hetkessä, jonka voi kuoria esiin yksittäisen suoritteen alta. Sieltä löytyy eläminen.
Ihmislapsi ja äiti luonto. Meillä on myös eromme: siinä missä syksyn lehti leijailee ilmassa, auringon lämmöstä nauttien, tuulessa kevyesti kieppuen, puskee ihminen elämäänsä voimalla eteenpäin, kiirehtien seuraavaan kalenterimerkintään. Pilates-ohjaajani sanat siitä, kuinka hengittämisestäkin voi tulla suorittamista, eivät tätä vasten kuulosta enää lainkaan hulluilta.
Olen tullut uskoon – elämää ja itseäni kohtaan. Itselleni olennaisempaa kuin uskonto onkin määritellä usko; se mihin elämässä uskon tai se, että ylipäänsä uskon elämään. Oma henkilökohtainen uskoni löytyi silloin, kun rupesin uskomaan itseeni. Seuraavaksi opettelen hengittämään.
Kirjoittaja on espoolainen kasvatustieteilijä.
kaisa.lehtonen@etelansyli.fi
Jaa tämä artikkeli: