Kolumni: Yksinäisyydestä

Kolumni: Yksinäisyydestä

Metsässä kelmeän keltaisen alla, katsoin maata ja lehtimattoa, haistoin kuutamoilmaa, tähdet kattona. Oli lämmin, olin yksin.

Silti osana avaruutta, vesipisaraa ja metsän kuusta, myrskytuulta ja veden virtaa, osa maan ja taivaan siltaa. Yksin mut en yksinäinen; lehdossa vehreässä, kehdossa äiti maan.

Yksin mut en yksinäinen. Toisaalta väkijoukon keskellä: nauravaisena, huoliteltuna, ulospäin eläväisenä – ja silti yksin. Yksinäisyys ei katso aikaa tai paikkaa. Ei myöskään siviilisäätyä. Monesti kuultu: ”Meille kaikille on joku”. Kenenkään ei tarvitse olla yksinäinen koko elämäänsä. Ärsyttää.

Määritteleekö parisuhdestatus yksinäisen ihmisen? Tai yksin vietetyt illat? Ehkä yksinäisyys onkin fyysisen yksin olemisen sijaan lähtökohtaisesti henkilökohtainen kokemus; tunne siitä, että ei voi jakaa toiselle sitä, mitä elämässään kohtaa, mistä iloitsee tai suree. Tunne, että vaikka kertoisi, ei tule kuulluksi.

Ihmisenä olemisen perustarve: tulla kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi. Voimme puhua lempeästi, nyökkäillä, ottaa kädestä kiinni, viestiä rinnalla kulkemisesta. Mutta voimme myös myötäelää, jakaa ja olla tunnetasolla läsnä. Kun tavoittaa toisen pintaa syvemmältä, ei sanallisella ulosannilla ole merkitystä.

Kohtaan työpaikallani paljon yksinäisyyttä. Se pesii syömistä koskevissa säännöissä, rituaaleissa, kontrollikeinoissa. Häpeässä, itseinhossa ja arvottomuuden tunteessa. Näiden myötä lopulta myös fyysisessä yksin olemisessa. Vahvimmin kuitenkin kokemuksissa, että kukaan ei ymmärrä. Vertaistuen voima löytyykin ymmärtämisen ja sanattoman jakamisen kokemuksista, jotka syömishäiriöstä toipumisessa ovat mittaamattoman arvokkaita.

Helsinki Mission sanomassa Yksinäisyys on tappavampaa kuin ylipaino kiteytyy oivaltavasti aikamme haaste: nähdä ihminen. Tarkoitan: nähdä vaatteiden, iän ja ihonvärin, silmämeikin, kilogrammojen ja elämäntapojen, tittelin, asuinalueen ja perheidyllin alle. Nähdä ihminen, joka kokee ja tuntee.

Tänä jouluna en ahdistu syödyistä suklaista vaan jään miettimään sitä, kuinka moni viettää joulun yksin, tai yhdessä, mutta yksinäisenä.

Kirjoittaja on espoolainen kasvatustieteilijä.
kaisa.lehtonen@etelansyli.fi

Jaa tämä artikkeli: