Me-henkeä tarvitaan. Arja Kesänen (takana), Eila-Riitta Kämppi ja Tuomo Taimi (oik.) maalasivat Espoon herättäjäjuhlien rakenteita tiistaina 1. heinäkuuta 2008 Espoossa. Kuva: Vesa Moilanen / Lehtikuva
Körttiläisyys on kaipausliike
Herännäisyys on se kirkon salliva ja avara siipi, joka pitää tunnuksenaan matalaa kynnystä ja rajojen kaatamista.
Sota apatiaa vastaan, julistettiin ainoastaan. Halleluja, näillä hyökätään! Jaakko Löytyn ääni täyttää Johanneksen kirkon. Kaksituntinen körttimusiikin konsertti alkaa olla lopuillaan. On kuultu Siionin virsiä kansanmusiikkiotteella, etnosävyttein, a cappellana, rukouslauluna ja folkpop-flyygelin säestyksellä.
Kun armonkerjuun apostoli pääsee vauhtiin, tulee mieleen vanha hokema, jonka mukaan herännäisyys ei pidä meteliä itsestään. Tänä iltana herännäisyyden ääni on karhea huuto, joka yhdistää 1970-luvun rock-piirien iskulauseen heprealaiseen ylistyssanaan.
Herännäisyyden palvelujärjestön satavuotisjuhlia vietettiin Helsingissä helmikuisena viikonloppuna. Pohdiskelusta ja Siionin virsien veisaamisesta sukeutuu elämänmuoto, jota 1700-luvulla syntynyt liike haluaa vaalia.
– Herännäisyys on parhaimmillaan kirkon suola. Sitä tarvitaan, koska talouden, kestävän kehityksen ja yhteiskunnan vaatimukset ovat niin kovia, että tekee mieli veisata Siionin virsiä saadakseen elämäntuntoa. Liike on määrältään ja näkyvyydeltään vähäinen, mutta se puolustaa maanläheistä arkista uskonnollisuutta, kuvaa yhdistyksen puheenjohtaja Jukka Hautala liikettään.
Hänen mielestään Siionin virsi numero yksi kertoo parhaiten, mitä on olla kristitty: ”Tulla rohkenemme mekin, kujiltamme kutsutut. Armon ovi aukeaa. Joka tahtoo, tulla saa.”
Herännäisyys on muuttunut vuosikymmenien aikana ankarasta, vaativasta kulttuurikielteisestä pietismistä kirkon sallivaksi ja avaraksi siiveksi, joka pitää tunnuksenaan matalaa kynnystä ja rajojen kaatamista.
Tämä muutos ihmetyttää myös monia körttejä itseään. Juhlapuheissa todettiin, että uudistuminen on ollut tarpeellista, ettei armolla olisi esteitä. Körttiläinen kansankirkko julistaa vapauttavaa evankeliumia kaikille ihmisille riippumatta heidän aktiivisuudestaan, kunnollisuudestaan, uskostaan tai edes kirkon jäsenyydestä.
Körttejä moititaan toisinaan moraalisesta ja hengellisestä passiivisuudesta. Herätysliiketutkimus paljasti taannoin, että körtit ovat asenteiltaan lähellä suomalaisten enemmistöä. Monet ovat kuitenkin kokeneet, että joukkoon on vaikea liittyä, koska liikkeen jäseniä eivät yhdistä mitkään ulkoiset tunnusmerkit, kuten säännöt tai elämäntavat. Joka tahtoo, tulla saa, mutta sosiaaliset sisäpiirit ovat näkymättömiä rakenteita.
– Mielikuvissa körttiläisyys sijoittuu jonnekin 1950-luvun tuolle puolen ja sen synonyymeja ovat suvaitsemattomuus ja ilottomuus. Tavallisen kaduntallaajan sanavarastossa körttiläinen on vanhanaikaista tiukkapipoa tarkoittava adjektiivi. Nykykörtit eivät puhu uskostaan paljoa, siksi he sulautuvat kaikkien muiden joukkoon, toteaa pastori Eeva-Kaisa Rossi. Hänestä körttiläisillä on oma kieli, jolla he puhuvat uskosta.
– Evankelioivan ratkaisukeskeisen kristillisyyden aktiivisuuden takia suomalaisille ovat käyneet tutuiksi sellaiset käsitteet kuin uskoontulo, uskossa oleminen, Jeesuksen löytäminen ja taivaaseen pääseminen. Körttiläiset puhuvat kilvoituksesta, murhehuoneesta, armon ikävästä, alatiestä ja veisuusta.
Körtit puhuvat myös omintakeisin verbein: me huudamme, huokaamme tai sairastamme Jumalalle. Ne ovat kirkossa vieraampia tapoja puhua uskosta.
Pari vuotta sitten kuolleen herännäisjohtaja Jaakko Eleniuksen mukaan kristinusko ei ole uskonto lainkaan, vaan eräänlainen antiuskonto: se ei tarjoa mitään välineitä ihmiselle päästä Jumalaa kohti.
Juhlaseminaarissa helmikuussa puhunut pastori Reijo Ylimys liittyi tähän ajatukseen toteamalla ykskantaan, että ihminen ei voi lainkaan tulla uskoon, vaan vain usko voi tulla. Körttiläisessä teologiassa usko on lahja, ei ratkaisu.
Kun herätysliike syntyi 1700–1800-lukujen vaihteessa, se katsottiin kirkon järjestyshäiriöksi. Professori Juha Siltalan mukaan herätyksen taustalla oli silloin laajempi yhteiskunnallinen muutos, jossa tavalliset ihmiset alkoivat kysyä oman elämänsä merkitystä ja ryhtyivät etsimään henkilökohtaista pelastustietä.
Kirkko ei vastannut hengellisiin tarpeisiin, vaan sen tehtävänä oli säilyttää säätyjä ja vartioida yhteiskuntarauhaa, johon eivät sopineet talonpoikien minuuden uudet liikkeet.
Tuomiokirkossa juhlaesitelmän pitänyt Siltala muistutti yleisöä tuiki tarpeellisesta asiasta: körttiläisyyden ytimessä on aina ollut oman itsen ja oman uskonnollisen toiminnan sekä me-hengen ja oman yhteisön asettaminen jatkuvan kritiikin ja tutkiskelun alle.
Herännäisyys on se kirkon salliva ja avara siipi, joka pitää tunnuksenaan matalaa kynnystä ja rajojen kaatamista.
Salla Ranta
Jaa tämä artikkeli: