null Korvakuulolta se alkoi

– Minun on ollut aina vaikea lähteä keikalle kauas. Olen koti-ihminen – varmaankin siksi, ettei minulla ollut lapsena kodin turvaa, Junnu Aaltonen kertoo. Kuva: Saara Vuorjoki

– Minun on ollut aina vaikea lähteä keikalle kauas. Olen koti-ihminen – varmaankin siksi, ettei minulla ollut lapsena kodin turvaa, Junnu Aaltonen kertoo. Kuva: Saara Vuorjoki

Hyvä elämä

Korvakuulolta se alkoi

Junnu Aaltonen aloitti saksofonin soittamisen omin päin työskennellessään nuorena renkinä Ruotsissa.

Muusikko Junnu Juhani Aaltonen, 80, on asunut Vantaalla vuodesta 1969. Omakotitalossa Martinlaaksossa on vierähtänyt 35 vuotta.

– Vielä mieluummin asuisin Helsingin keskustassa. Pidän ihmisvilinästä, Aaltonen toteaa, mutta myöntyy Riitta-vaimon ajatukseen, että nykyinen asuinpaikka ja asumismuoto ovat puhallinmuusikolle melko lailla täydelliset. Kun Helsinkiinkin on toimivat liikenneyhteydet.

Pariskunnalla on meneillään 54. yhteinen vuosi.

– Minun on ollut vaikea lähteä keikalle kauas, New Yorkiin tai Pariisiin. Olen koti-ihminen – varmaankin siksi, ettei minulla ollut lapsena kodin turvaa. Puolet kasvuiästä meni toisten nurkissa, Aaltonen kertoo.

Hän eli lapsuuttaan Lahden keskustassa. Avioerolapsi ei tuntenut kanttori-isäänsä ja muistaa tavanneensa tämän vain muutaman kerran. Kun äiti lähti sota-aikana lotaksi, lapsi jäi isoäidin hoiviin. Isoäidin sairastumisen jälkeen edessä oli poikakoti nöyryytyksineen.

Aaltonen kertoo, miten lapsuuden kokemusten synnyttämä häpeä kulki hänen mukanaan pitkälle aikuisuuteen. Kun sota-ajan lopulla kysyttiin, haluaisivatko jotkut pojista lähteä Ruotsiin, Aaltonen halusi.

Sotalapsena maaseudulla

Vastassa oli maalaistalo 12 kilometrin päässä Uppsalasta.

– Se oli kahdeksanvuotiaalle myönteinen sokki. Oli hevosia ja sikoja. Kaikki tehtiin itse, teurastuksia myöten. Sitä ennen olin luullut, että pikkutipuja on vain saduissa. Kävin koulua ja muutaman kuukauden kuluttua osasin lukea ruotsia. En muista, osasinko ollenkaan lukea sitä ennen, Aaltonen muistelee.

 

Ajelin polkupyörällä Uppsalaan ja ostin musiikkikaupasta saksofonin. En tiennyt, miten se kootaan mutta mukana oli pieni ohjekirja."

 

Suomeen paluun jälkeen perheen kotipaikaksi vakiintui Inkeroinen Kymenlaaksossa. Siellä 13-vuotias Aaltonen oppi muutaman kitarasoinnun. 15-vuotiaana hän meni sahalle töihin. Kahta vuotta myöhemmin hän oli taas Ruotsissa, renkinä tutulla maatilalla.

– Viikonloppuisin ajelin polkupyörällä Uppsalaan. Ostin musiikkikaupasta saksofonin. En tiennyt, miten se kootaan tai että suukappaleeseen tarvitaan päre. Mukana oli kuitenkin pieni ohjekirja.

Maatilan päätalossa oli veivattava gramofoni, jonka renki sai lainaan. Hän saattoi kuunnella savikiekoilta esimerkiksi Stan Getziä ja Benny Goodmania.

– Ruotsalainen Lars Gulin soitti baritonisaksofonia huikean rennosti ja pehmeästi. Jos hän olisi ollut jenkki, hän olisi yhä maailmankuulu.

Aaltosen oma soittaminen käynnistyi esikuvien mukaan, korvakuulolta.

Muusikon urapolulle

Armeijaan Suomeen Aaltonen palasi soittimen ja levyjen kanssa. Armeijan jälkeen hän myi ne ja lähti töihin selluloosatehtaalle Ruotsiin. Vuorotyö ei tuntunut omalta. Vuoden päästä Inkeroisissa käydessään hän kuuli, että tanssiorkesteriin tarvittiin baritonisaksofonisti. Se Aaltosesta tuli.

– Opin nuotit nopeasti. Nuottien lukeminen sopii insinööriajatteluun. Minusta olisi pitänyt tulla insinööri, mutta koulunkäynti jäi kansakouluun.

Jossain vaiheessa Esa Pethman neuvoi Aaltosen huilunsoiton alkuun: puhallat kuin pulloon. Kun Aaltonen oli 25-vuotias, hän pyrki Sibelius-Akatemiaan ja pääsi.

– Vielä silloinkin ajattelin, että olin liian vanha, ei minusta voisi tulla muusikkoa. Kun kuulin, että telakalle otetaan levyhitsausoppilaita, kävin portilla, mutta käännyin takaisin.

Aaltonen opiskeli ja harjoitteli soittamista perunakellarissa. Hän soitti myös tanssiorkestereissa ja keikkaili aikakauden tähtisolistien Annikki Tähden, Kai Lindin ja Viktor Klimenkon kanssa. Tanssibändit saivat jäädä, kun studiosoittaminen alkoi työllistää.

Pitkällä uralla yhteistyökumppaneita ja kokoonpanoja on riittänyt: on ollut George de Godzinskia, Harry Bergströmiä, Ossi Runnetta, Edward Vesalaa, Tasavallan Presidenttiä ja UMO:a.

Tätä nykyä Aaltonen soittaa kahdessa nimeään kantavassa kokoonpanossa, triossa ja kvartetissa. Puolen vuosisadan mittainen yhteistyö Heikki Sarmannon kanssa jatkuu. Aaltonen keikkailee paljon myös kirkoissa ja improvisoi niissä paikallisten muusikkojen kanssa.

Jumalalta uudet silmälasit

Viisikymppisenä Aaltonen kertoo kokeneensa heräämisen.

– Kesti kaksikymmentä vuotta ennen kuin löysin sen, mitä etsin. Kun löysin Jumalan ja armon, sain uudet silmälasit ja näkökulmani muuttui, Aaltonen aloittaa.

Uskontien alkuaika ei kuitenkaan ollut helppo. Se koetteli niin häntä itseään kuin hänen vaimoaankin.

– Kun ihminen yrittää olla parempi kristitty ja rakastaa Jumalaa, se ei onnistu, jos taustalla on se, että ihminen vihaa itseään. Ei voi rakastaa, jos ei päästä vihasta irti.

Vähitellen Aaltoselle alkoi selvitä, ettei armossa ole parempaa tai huonompaa, ei oikeassa tai väärässä olevaa. Aaltonen sanoo halunneensa päästä irti suvun rasitteista ja kirouksesta, energiaa sitovasta katkeruudesta ja oikeudestaan vihaan.

– Armo on siinä, että luopuu kaikesta eikä enää hae oikeutta. Kun antaa anteeksi, saa itsekin anteeksi. Kun kuvani Jumalasta muuttui, muutuin itsekin.

Se, että armo tuli mukaan soittamiseen ja puhutteli kuulijoita, yllätti Aaltosen. Se oli armoa armon päälle.

Jaa tämä artikkeli: