Dalitien on uskottava, että he eivät ole yhtään vähemmän ihmisiä kuin muutkaan, sanoo Vijay Parmar.
Koskettaminen kielletty
Kastittomat kelpaavat vain siivoamaan toisten jälkiä.
Jos varakas intialaisperhe haluaa palkata siivoojan, he valitsevat kastittoman eli dalitin. Jos perhe taas etsii kokkia, valinta ei missään nimessä kohdistu dalitiin.
— Perhe ajattelee, että jos dalit koskee ruokaan, se saastuu, intialainen ihmisoikeusaktivisti Vijay Parmar toteaa.
Intian kastilaitos on kuin nelikerroksinen pyramidi. Ylimpänä ovat brahmiinit, alimpana sudrat.
Neljän kerroksen väen ulkopuolelle jää valtava joukko ihmisiä, jotka eivät kuulu mihinkään kastiin. Heitä, daliteja, on Intiassa noin 200 miljoonaa, 16 prosenttia maan väestöstä.
Väkivallan pellot
Vijay Parmar, itsekin dalit, oli Suomessa lokakuun alussa dalitien solidaarisuusverkoston vieraana kertomassa dalitien kokemasta järjestelmällisestä syrjinnästä.
Parmar syntyi hyvin köyhään perheeseen Gujaratin osavaltiossa Intian länsirannikolla. Hänet kastettiin katolisen kirkon jäseneksi. Äiti ja lapset asuivat isoäidin kanssa savitalossa, jossa ei ollut sähköä eikä juoksevaa vettä.
7-vuotiaana Parmar alkoi tehdä raskaita maa- ja rakennustöitä. Lasten työ oli perheen ainoa tulonlähde.
— Koin paljon väkivaltaa, kun työskentelin pelloilla. Jos vahingossakin kosketin ylempikastisia ihmisiä, he pieksivät minut.
Karuun arkeen toi vaihtelua katolinen koulu, jota Parmar kävi muutaman kerran kuussa. Hän edistyi opinnoissaan nopeasti.
Koulusta Vijay Parmar siirtyi opiskelemaan Gujaratin pääkaupunkiin Ahmedabadiin. Valmistuttuaan hän ryhtyi täysipäiväiseksi dalit-aktivistiksi.
Likaisten töiden tekijät
Dalitien elämää säätelee koskemattomuuden periaate. Se on lailla kiellettyä mutta käytännössä jokapäiväistä.
— En voi koskettaa kastiin kuuluvia ihmisiä, koska olen epäpuhdas. Epäpuhdas ei ole sama asia kuin likainen. Vaikka brahmiini ei kävisi koskaan kylvyssä, hän olisi silti puhdas. Dalit on syntynyt epäpuhtaaksi, Vijay Parmar kertoo.
Kasteihin kuuluvat ihmiset ja dalitit eivät voi aterioida samoista astioista tai mennä naimisiin keskenään. Maaseudun kylissä dalitit asuvat erillisillä alueilla. Suurkaupungeissa he asuvat slummeissa.
Daliteille jäävät kaikki likaiset työt, kuten roskien kerääminen, vessojen peseminen ja viemärien puhdistaminen. Jälkimmäinen on erityisen vaarallista työtä. Viemäreihin kuolee vuosittain satoja daliteja.
Intian 1990-luvun alusta harjoittama yksityistämispolitiikka on Vijay Parmarin mukaan entisestään kurjistanut dalitien asemaa työmarkkinoilla.
— Yksityisellä sektorilla syrjintä on voimakasta. Julkisella sektorilla on dalit-kiintiöt, yksityisellä puolella ei.
Dalit-naiset kokevat kaksinkertaista syrjintää kastittomuutensa ja sukupuolensa takia. Noin puolet Intian dalit-naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa.
Kuinka se on mahdollista, jos dalitien koskeminen saastuttaa?
— Raiskaaminen ei ole koskettamista, vaan vallankäyttöä ja kontrollointia, Parmar toteaa kuivasti.
Pois ajatusten orjuudesta
Dalitien mieleen on juurtunut käsitys siitä, että he ovat muita alempia olentoja, eivät lainkaan ihmisiä. Vijay Parmarin tärkein työ on taistella tätä vastaan. Parmar kertoo vapautuneensa määrätietoisella ajatustyöllä itsensä halveksunnasta.
— Dalitien on uskottava, että he eivät ole yhtään vähemmän ihmisiä kuin muutkaan. Se, että olen dalit, tarkoittaa, että olen tasa-arvoinen. Muutos on jo tapahtunut minussa ja uskon, että se voi tapahtua muissakin.
Ihmisen arvo ei ole riippuvainen varallisuudesta, Parmar painottaa. Kasvavan talouden Intiassa se usein unohtuu.
— Joidenkin mielestä ihmisarvoinen elämä on mahdollista vain, jos nousee köyhyydestä. Se ei ole totta. Ihminen voi elää itseään arvostaen, olipa hän köyhä tai rikas.
Vijay Parmar puhui dalitien oikeuksista Helsingissä 10.10.
Jaa tämä artikkeli: